V I Lenin Syyskuu 1917
http://www.sci.fi/~lenin/valtio.htm; matti vuorikoski, 2.11.1997;
Kysymys valtiosta käy nykyään erikoisen tärkeäksi sekä teoreettisessa että käytännöllis-poliittisessa suhteessa. Imperialistinen sota on tavattomasti jouduttanut ja kärjistänyt monopolistisen kapitalismin valtiomonopolistiseksi kapitalismiksi muuttumisen prosessia. Entistä hirveämmäksi käy työtätekevien joukkojen hirmuinen sorto valtion taholta, joka sulautuu yhä tiiviimmin yhteen kaikkivoipain kapitalistiliittojen kanssa. Edistyneimmät maat muuttuvat - puhumme niiden „selustasta” - työläisille sotilaspakkotyövankiloiksi.
Pitkittyvän sodan ennen kuulumattomat kauhut ja sen aiheuttamat kärsimykset tekevät joukkojen aseman sietämättömäksi ja kiihdyttävät niiden suuttumusta. Kansainvälinen proletaarinen vallankumous kehkeytyy silminnähtävästi. Kysymys sen suhtautumisesta valtioon saa käytännöllisen merkityksen.
Vuosikymmeniä kestäneen verrattain rauhallisen kehityksen kasaamat opportunismin ainekset ovat synnyttäneet koko maailman virallisissa sosialistisissa puolueissa vallitsevan sosialishovinismin virtauksen. Tälle virtaukselle (Plehanov, Potresov, Breshkovskaja, Rubanovitsh, hieman peitetyssä muodossa herrat Tsereteli, Tshernov ja kumpp. Venäjällä; Scheidemann, Legien, David y.m. Saksassa; Renaudel, Guesde, Vandervelde Ranskassa ja Belgiassa; Hyndman ja fabianilaiset y.m. Englannissa j.n.e. j.n.e.), joka on sosialismia sanoissa ja shovinismia teoissa, on erikoista se, että „sosialismin johtajat” mukautuvat halpamaisen lakeijamaisesti ei vain „oman” kansallisen porvaristonsa, vaan nimenomaan „oman” valtionsa etupyyteisiin, sillä useimmat niin sanotuista suurvalloista ovat jo kauan riistäneet ja orjuuttaneet lukuisia pieniä ja heikkoja kansallisuuksia. Ja imperialistinen sota onkin juuri sotaa tämänlaatuisen saaliin jakamisesta ja uudelleenjakamisesta. Taistelu työtätekevien joukkojen vapauttamiseksi porvariston vaikutusvallasta yleensä ja varsinkin imperialistisen porvariston vaikutusvallasta on mahdotonta, ellei taistella “valtioon” nähden ilmeneviä opportunistisia ennakkoluuloja vastaan.
Aluksi tarkastelemme Marxin ja Engelsin oppia valtiosta kosketellen erikoisen yksityiskohtaisesti tämän opin unohdettuja tai opportunistisen vääristelyn kohteeksi joutuneita puolia. Sitten käsittelemme erikseen näiden vääristelyjen pääedustajaa Karl Kautskya, nykyisen sodan aikana niin surkean vararikon kärsineen II Internationalen (1889-1914) tunnetuinta johtajaa. Lopuksi esitämme tärkeimmät johtopäätökset Venäjän vallankumousten, vuoden 1905 ja varsinkin vuoden 1917, antamista kokemuksista. Viime mainittu vallankumous on nyt (elokuun alussa 1917) nähtävästi päättämässä ensimmäistä kehitysvaihettaan, mutta yleensä koko tämä vallankumous voidaan käsittää vain yhtenä renkaana siinä sosialististen proletaaristen vallankumousten ketjussa, joita imperialistinen sota aiheuttaa. Kysymys proletariaatin sosialistisen vallankumouksen suhtautumisesta valtioon saa näin ollen ei ainoastaan käytännöllis-poliittisen merkityksen, vaan myös mitä ajankohtaisimman merkityksen siinä mielessä, että on selitettävä joukoille, mitä niiden on lähitulevaisuudessa tehtävä vapautuakseen kapitalismin ikeestä.
Tekijä
Elokuu 1917.
Tämä toinen painos julkaistaan miltei ilman muutoksia. On vain lisätty 3. kohta II lukuun.
Tekijä
Moskova.
Joulukuun 17 päivänä 1918.
Marxin opille tapahtuu nykyään samoin kuin historiassa on monta kertaa tapahtunut vallankumouksellisten ajattelijain ja sorrettujen luokkien vapaustaistelun johtajain opeille. Suurten vallankumousmiesten eläessä sortajaluokat ovat maksaneet heille alituisilla vainoamisilla, ovat ottaneet heidän oppinsa vastaan mitä raivokkaimmalla kiukulla, hurjimmalla vihalla, irvokkaimmalla valhe- ja parjausryöpyllä. Heidän kuoltuaan heistä yritetään tehdä vaarattomia pyhäinkuvia, yritetään niin sanoaksemme julistaa heidät pyhimyksiksi, myöntää heidän nimelleen jonkinlainen kunnia sorrettujen luokkien „lohdutukseksi” ja petkuttamiseksi, riistäen vallankumoukselliselta opilta sen sisältö, tylsentäen sen vallankumouksellista kärkeä, mataloittaen tätä oppia. Tällaisessa marxilaisuuden „muokkauksessa” yhtyvät nykyään porvaristo ja työväenliikkeessä olevat opportunistit. Opin vallankumouksellinen puoli, sen vallankumouksellinen henki unohdetaan, työnnetään syrjään ja väärennetään. Etualalle vedetään ja ylistetään sellaista, mikä on tai näyttää olevan otollista porvaristolle. Kaikki sosialishovinistit ovat nykyään „marxilaisia”, leikki pois! Ja Saksan porvarilliset oppineet, jotka olivat vielä eilen ammattimiehiä marxilaisuuden hävittämisessä, puhuvat yhä useammin „kansallisesta saksalaisesta” Marxista, joka muka kasvatti ryöstösodan käymistä varten niin mainiosti järjestettyjä työväenyhdistyksiä!
Tällaisen asiaintilan vallitessa, marxilaisuuden väärentelyn ollessa tavattomasti levinnyt, meidän tehtävänämme on ennen kaikkea palauttaa ennalleen todellinen Marxin oppi valtiosta. Tätä varten täytyy esittää suuri joukko pitkiä lainauksia Marxin ja Engelsin omista teoksista. Pitkät lainaukset tekevät tietenkin esityksen kankeaksi eivätkä suinkaan edistä sen kansantajuisuutta. Mutta ilman niitä on aivan mahdotonta tulla toimeen. Kaikki kohdat tai ainakin kaikki ratkaisevat kohdat Marxin ja Engelsin teoksista valtiokysymyksen alalta on välttämättä esitettävä mahdollisimman täydellisessä muodossaan, jotta lukija voisi saada omintakeisen käsityksen tieteellisen sosialismin perustanlaskijain katsomuksista kokonaisuudessaan ja näiden katsomusten kehityksestä, ja myöskin siksi, että niiden vääristely, jota nykyisin vallitseva "kautskylaisuus” harjoittaa, tulisi todistetuksi asiakirjoilla ja näytetyksi havainnollisesti.
Aloitamme Fr. Engelsin laajimmalle levinneestä teoksesta „Perheen, yksityisomistuksen ja valtion alkuperä”, joka on ilmestynyt vuonna 1894 Stuttgartissa jo kuudentena painoksena. Meidän on käännettävä lainaukset saksalaisista alkulähteistä, sillä venäjännökset, niin monilukuisia kuin ne ovatkin, ovat suurimmalta osaltaan joko epätäydellisiä tai perin epätyydyttävästi tehtyjä.
"Valtio”, Engels sanoo tehdessään yhteenvetoa historiallisesta erittelystään, „ei ole suinkaan mahti, jonka yhteiskunta olisi ottanut vastaan ulkoisesta pakosta; yhtä vähän se on „siveellisen idean todellisuutta”, „järjen kuva ja todellisuus”, kuten Hegel väittää. Se on päinvastoin tietyllä kehitysasteella olevan yhteiskunnan tuote; valtio on sen tunnustamista, että tämä yhteiskunta on joutunut ratkaisemattomaan ristiriitaan itsensä kanssa ja jakautunut sovittamattomiksi vastakohdiksi, joita se ei pysty poistamaan. Mutta jotta nämä vastakohdat, taloudellisilta eduiltaan vastakkaiset luokat, eivät kuluttaisi tuloksettomassa taistelussa loppuun itseään ja yhteiskuntaa, käy tarpeelliseksi mahti, joka olisi näennäisesti yhteiskunnan yläpuolella, lieventäisi konfliktia ja pitäisi sen “järjestyksen” rajoissa. Ja tänä yhteiskunnasta alkunsa saaneena, mutta sen yläpuolelle asettuvana ja siitä yhä enemmän vieraantuvana mahtina on valtio” (6. saksankielinen painos, ss. 177-178).
Tässä on esitetty aivan selvästi marxilaisuuden perusajatus valtion historiallisesta osuudesta ja merkityksestä. Valtio on luokkavastakohtien sovittamattomuuden tuote ja ilmaus. Valtio syntyy siellä, silloin ja sikäli, missä, milloin ja mikäli luokkavastakohdat objektiivisesti eivät ole sovitettavissa. Ja päinvastoin: valtion olemassaolo todistaa, että luokkavastakohdat ovat sovittamattomia.
Juuri tässä tärkeimmässä ydinkohdassa alkaa kahteen pääsuuntaan kulkeva marxilaisuuden vääristely.
Yhtäältä porvarilliset ja varsinkin pikkuporvarilliset ideologit, joiden täytyy kiistämättömien historiallisten tosiasiain pakottamina myöntää, että valtio on vain siellä, missä on luokkavastakohtia ja luokkataistelua, „oikovat” Marxia sillä tavoin, että valtiosta tuleekin luokkien sovittamisen elin. Marxin mukaan valtio ei olisi voinut syntyä eikä säilyä, jos luokkien sovittaminen olisi ollut mahdollista. Pikkuporvarillisten ja poroporvarillisten professorien ja publisistien mukaan,- jotka tällöin tavantakaa vetoavat suosiollisesti Marxiin! -asia on niin, että valtio juuri sovittaakin luokat keskenään. Marxin mukaan valtio on luokkaherruuden elin, jonka avulla toinen luokka sortaa toista luokkaa, se on sellaisen „järjestyksen” luomista, joka laillistaa ja lujittaa tämän sorron hilliten luokkien yhteentörmäystä. Pikkuporvarillisten poliitikkojen mielestä järjestys on nimenomaan luokkien sovittamista eikä toisen luokan harjoittamaa toisen luokan sortamista; konfliktin lieventäminen merkitsee sovittamista eikä sitä, että sorretuilta luokilta otetaan pois tietyt sortajien kukistamiseksi käytävän taistelun välineet ja keinot.
Esimerkiksi kaikki eserrät (sosialistivallankumoukselliset) ja menshevikit vuoden 1917 vallankumouksessa, juuri silloin, kun kysymys valtion merkityksestä ja tehtävästä nousi esiin kaikessa suuruudessaan, kun se nousi viivyttelemättömän toiminnan, vieläpä joukkomittaisen toiminnan käytännöllisenä kysymyksenä,- luisuivat heti ja kokonaan sen pikkuporvarillisen teorian kannalle, että "valtio” sovittaa” luokat. Kummankin puolueen poliitikkojen lukemattomat päätöslauselmat ja kirjoitukset ovat kokonaan tämän pikkuporvarillisen ja poroporvarillisen „sovittamis”-teorian läpitunkemia. Että valtio on tietyn luokan herruuden elin, luokan, jota ei voida sovittaa antipodinsa (sille vastakohtaisen luokan) kanssa, sitä pikkuporvarilliset demokraatit eivät kykene milloinkaan käsittämään. Suhde valtioon on havainnollisimpia ilmauksia siitä, että meidän eserrämme ja menshevikkimme eivät ole lainkaan sosialisteja (mitä me bolshevikit olemme aina todistaneet), vaan pikkuporvarillisia demokraatteja, joilla on miltei-sosialistinen fraseologia.
Toisaalta marxilaisuuden „kautskylainen” vääristely on paljon hiotumpaa. „Teoreettisesti” ei kielletä sitä, että valtio on luokkaherruuden elin, eikä sitäkään, että luokkavastakohdat ovat sovittamattomia. Mutta jätetään ottamatta huomioon tai hämätään seuraava seikka: jos valtio on luokkavastakohtien sovittamattomuuden tuote, jos se on yhteiskunnan yläpuolella oleva ja „yhteiskunnasta yhä enemmän vieraantuva” mahti, niin on selvää, että sorretun luokan vapautuminen on mahdotonta, ei ainoastaan ilman väkivaltaista vallankumousta, vaan myöskin ilman sen valtiovallan koneiston hävittämistä, jonka hallitseva luokka on luonut ja jossa tämä„vieraantuminen” on olennoitunut. Kuten tuonnempana näemme, Marx teki tämän teoreettisesti itsestään selvän johtopäätöksen mitä suurimmalla täsmällisyydellä vallankumouksen tehtäväin konkreettisen ja historiallisen erittelyn perusteella. Ja juuri tämän johtopäätöksen on Kautsky... „unohtanut” ja väärentänyt, kuten osoitamme myöhemmässä esityksessä yksityiskohtaisesti.
„...Vanhasta gentililaitoksesta (suku- eli klaanilaitoksesta)”, Engels jatkaa, „valtio eroaa ensiksikin siinä, että se jakaa valtion alamaiset alueen mukaan...”
Meistä tämä jako näyttää „luonnolliselta”, mutta se on vaatinut pitkäaikaisen taistelun vanhaa, suvuittain tai heimoittain rakentuvaa järjestöä vastaan.
„...Toisena erottavana piirteenä on se, että asetetaan julkinen valta, joka ei ole enää sama kuin aseelliseksi voimaksi järjestäytynyt väestö itse. Tätä erikoista julkista valtaa tarvitaan siksi, kun väestön omatoiminnallinen aseellinen järjestö on käynyt mahdottomaksi yhteiskunnan jakauduttua luokkiin... Tämä julkinen valta on olemassa jokaisessa valtiossa. Siihen kuuluu, paitsi aseväkeä, myös muita asianmukaisia lisäkkeitä, kuten kaikenlaisia vankiloita ja pakkolaitoksia, joista sukuyhteiskunta (klaanijärjestelmä) ei tiennyt mitään ...”
Engels kehittelee sen „mahdin” käsitettä, jota nimitetään valtioksi, mahdin, joka on yhteiskunnasta lähtöisin, mutta asettuu sen yläpuolelle ja vieraantuu siitä yhä enemmän. Mitä tämä mahti pääasiassa on? Erikoisia aseellisten ihmisten joukko-osastoja, joilla on käytettävänään vankilat y.m.
Meillä on oikeus puhua erikoisista aseellisten ihmisten joukko-osastoista, koska jokaiselle valtiolle ominainen julkinen valta „ei ole enää sama” kuin aseellinen väestö ja sen „omatoiminnallinen aseellinen järjestö”
Kuten kaikki suuret vallankumoukselliset ajattelijat, Engels pyrkii kiinnittämään valveutuneiden työläisten huomiota juuri siihen, mikä vallitsevan poroporvarillisuuden kannalta on vähimmän huomiota ansaitsevaa, kaikkein tavallisinta, sitkeiden, voipa sanoa kivettyneiden ennakkoluulojen pyhittämää. Vakinainen sotaväki ja poliisi ovat valtiovallan mahdin pääaseet, mutta voiko toisin ollakaan?
XIX vuosisadan lopulla eläneiden eurooppalaisten valtaenemmistön näkökannalta, joiden puoleen Engels kääntyi ja jotka eivät olleet kokeneet eivätkä seuranneet läheltä ainoatakaan suurta vallankumousta, se ei voi toisin ollakaan. Heille on aivan käsittämätöntä, mitä „väestön omatoiminnallinen aseellinen järjestö” on. Kysymykseen, miksi ilmaantui erikoisten yhteiskunnan yläpuolelle asetettujen, yhteiskunnasta vieraantuvien aseellisten ihmisten joukko-osastojen (poliisin, vakinaisen sotaväen) tarve, on Länsieurooppalainen ja venäläinen poroporvari taipuvainen vastaamaan parilla Spenceriltä tai Mihailovskilta lainaamallaan fraasilla, vetoamalla siihen, että yhteiskunnallinen elämä on käynyt monimutkaisemmaksi, tehtävät erikoistuneet j.n.e.
Tällainen vetoaminen näyttää „tieteelliseltä” ja tuudittaa poroporvarin mainiosti uneen hämäämällä tärkeimmän perusseikan: yhteiskunnan jakautumisen sovittamattomasti vihamielisiin luokkiin.
Ellei tätä jakautumista olisi, niin „väestön omatoiminnallinen aseellinen järjestö” eroaisi kalikkaan tarttuvien apinain lauman, alkuihmisten tai klaaniyhteiskunniksi yhtyneiden ihmisten alkeellisesta järjestöstä monimutkaisuutensa, tekniikkansa korkean tason y.m. puolesta, mutta sellainen järjestö olisi mahdollinen.
Se on mahdoton siksi, että sivistysyhteiskunta on jakautunut vihamielisiin ja vieläpä sovittamattomasti vihamielisiin luokkiin, joiden „omatoiminnallinen” aseistautuminen johtaisi aseelliseen taisteluun niiden kesken. Muodostuu valtio, syntyy erikoinen mahti, erikoiset aseellisten ihmisten joukko-osastot, ja jokainen vallankumous, hajottaessaan valtiokoneiston, osoittaa meille silminnähtävästi, miten hallitseva luokka pyrkii muodostamaan uudelleen sitä palvelevat erikoiset aseellisten ihmisten joukko-osastot, miten sorrettu luokka pyrkii luomaan uuden samanluontoisen järjestön, joka kykenee palvelemaan riistettyjä eikä riistäjiä.
Esittämässämme lausunnossaan Engels asettaa teoreettisesti sen saman kysymyksen, minkä jokainen suuri vallankumous asettaa eteemme käytännöllisesti, havainnollisesti ja lisäksi joukkotoiminnan mittakaavassa, nimittäin kysymyksen „erikoisten” aseellisten ihmisten joukko-osastojen ja „väestön omatoiminnallisen aseellisen järjestön” keskinäissuhteesta. Tuonnempana näemme, miten Euroopan ja Venäjän vallankumousten kokemus valaisee tätä kysymystä konkreettisesti.
Mutta palatkaamme Engelsin esitykseen.
Hän osoittaa, että toisinaan, esimerkiksi joillakin paikoin Pohjois-Amerikassa, tämä julkinen valta on heikko (on puhe kapitalistiselle yhteiskunnalle harvinaisesta poikkeuksesta ja niistä Pohjois-Amerikan osista ennen sen imperialistista aikakautta, joissa oli vallitsevana vapaa kolonisti), mutta yleensä puhuen se voimistuu:
„...Julkinen valta vahvistuu sitä mukaa kuin valtion sisäiset luokkaristiriidat kärjistyvät ja sitä mukaa kuin toisiinsa rajautuvat valtiot laajenevat ja niiden väestö kasvaa, Vilkaiskaapa vaikka nykyiseen Eurooppaamme, missä luokkataistelu ja valloituskilpailu ovat paisuttaneet julkisen vallan niin mahtavaksi, että se uhkaa niellä koko yhteiskunnan ja jopa valtionkin...”
Tämä on kirjoitettu viimeistään viime vuosisadan 90-luvun alussa. Engelsin viimeinen esipuhe on päivätty kesäkuun 16 pnä 1891. Käänne imperialismia kohti - sekä trustien täydellisen herruuden että suurimpien pankkien kaikkivallan kuin myös valtavan siirtomaapolitiikan y.m. mielessä - oli silloin Ranskassa vasta alkamassa, ja Pohjois-Amerikassa ja Saksassa se oli vieläkin heikompi. Sen jälkeen „valloituskilpailu” on ottanut jättiläisaskeleen eteenpäin, etenkin kun maapallo osoittautui XX vuosisadan toisen vuosikymmenen alussa lopullisesti jaetuksi näiden „kilpailevien valloittajien”, s.o. suurten rosvovaltojen kesken. Sota- ja merivarustukset ovat sen jälkeen uskomattomasti kasvaneet, ja vuosien 1914-1917 ryöstösota Englannin ja Saksan välillä maailmanherruudesta ja saaliinjaosta on lähentänyt täydellistä romahdusta, koska saaliinhimoinen valtiovalta „nielee” yhteiskunnan kaikki voimat.
Engels kykeni jo vuonna 1891 viittaamaan „valloituskilpailuun” suurvaltojen ulkopolitiikan yhtenä tärkeimpänä ominaispiirteenä, mutta vuosina 1914-1917, jolloin juuri tuo kilpailu monin verroin kärjistyneenä synnytti imperialistisen sodan, sosialishovinismin heittiöt verhoavat „oman” porvaristonsa ryöstöetujen puolustelua korulauseilla „isänmaan puolustuksesta”, „tasavallan ja vallankumouksen suojaamisesta” y.m. sellaisesta!
Erikoisen, yhteiskunnan yläpuolella olevan julkisen vallan ylläpitämiseksi tarvitaan veroja ja valtion lainoja.
„...Julkisen vallan ja veronkanto-oikeuden haltijoina”, Engels kirjoittaa, „virkamiehet kohoavat siis yhteiskunnan eliminä yhteiskunnan yläpuolelle. Se arvonanto, jota vapaasti ja auliisti osoitettiin suku(klaani-) laitoksen virkaelimille, ei heitä tyydytä, vaikka he voisivatkin sen saavuttaa"... Laaditaan erikoisia lakeja virkamiesten pyhyydestä ja loukkaamattomuudesta, „Viheliäisimmälläkin poliisipalvelijalla” on enemmän „arvovaltaa” kuin klaanin edustajilla, mutta vieläpä sivistysvaltion sotilaallisen vallan päämieskin saa olla kateellinen klaanin päämiehelle sen „pakottoman ja kiistattoman kunnioituksen” vuoksi, jota tämä nautti yhteisössä.
Tässä on asetettu kysymys virkamiesten etuoikeutetusta asemasta valtiovallan eliminä. Perusseikaksi on katsottu: mikä asettaa heidät yhteiskunnan yläpuolelle? Tuonnempana näemme, miten Pariisin Kommuuni ratkaisi käytännössä tämän teoreettisen kysymyksen vuonna 1871 ja miten Kautsky sen hämäsi taantumuksellisesti vuonna 1912.
....”Koska valtio on saanut alkunsa siitä, että on pitänyt hillitä vastakkaisia luokkia, ja koska se on syntynyt samalla kuitenkin näiden luokkien yhteentörmäyksissä, niin se on säännöllisesti mahtavimman, taloudellisesti vallitsevan luokan valtio, jonka avulla tämä luokka muodostuu myös poliittisesti vallitsevaksi luokaksi ja josta se saa uuden välikappaleen sorretun luokan lannistamiseksi ja riistämiseksi”,.. Eivät ainoastaan vanhanajan valtio ja feodaalinen valtio olleet elimiä orjien ja maaorjien riistämistä varten, vaan myöskin „nykyaikainen parlamentaarinen valtio on pääoman aseena palkkatyön riistämisessä. Poikkeuksena kuitenkin esiintyy aikakausia, jolloin taistelevien luokkien voimat ovat siinä määrin tasoissa, että valtiovalta saa näennäisenä välittäjänä hetkeksi tietynlaisen itsenäisyyden noiden kummankin luokan suhteen"... Tällainen oli XVII ja XVIII vuosisadan absoluuttinen monarkia, ensimmäisen ja toisen keisarikunnan bonapartismi Ranskassa, Bismarck Saksassa.
Tällainen on - lisäämme puolestamme - Kerenskin hallitus tasavaltaisella Venäjällä sen jälkeen, kun vallankumouksellista proletariaattia on alettu vainota, sellaisella ajankohdalla, jolloin Neuvostot ovat pikkuporvarillisten demokraattien johdon takia jo voimattomia, mutta porvaristo ei ole vielä kyllin voimakas niitä suorastaan hajottamaan.
„Demokraattisessa tasavallassa”, Engels jatkaa, „rikkaus käyttää valtaansa välillisesti, mutta sitä varmemmin”, nimittäin ensinnäkin „virkamiesten suoranaisen lahjomisen” avulla (Amerikka) ja toiseksi „hallituksen ja pörssin liittoutumisen” avulla (Ranska ja Amerikka). Imperialismi ja pankkien herruus ovat nykyään „kehittäneet” aivan erikoiseksi taidoksi nämä molemmat keinot, joilla voidaan puolustaa ja toteuttaa rikkauden kaikkivaltaa millaisessa demokraattisessa tasavallassa tahansa. Kun esimerkiksi Venäjällä demokraattisen tasavallan ensimmäisinä kuukausina, niin sanoaksemme eserrä- ja menshevikki„sosialistien” ja porvariston kesken kokoomushallituksessa solmitun avioliiton kuherruskuukausina hra Paltshinski sabotoi kaikkia toimenpiteitä kapitalistien ja heidän sotarosvouksensa, sotatarviketoimituksissa harjoittamansa valtionvarain ryöväyksen hillitsemiseksi ja kun sitten kapitalistit palkitsivat ministeriöstä eronneen Paltshinskin (jonka tilalle pantiin tietenkin toinen, aivan samanlainen Paltshinski) virkapaikalla 120.000 ruplan vuosituloineen, niin mitä se on? suoranaista vai välillistä lahjomista? hallituksen liitto syndikaattien kanssa vai „ainoastaan” ystävällisiä suhteita? Mitä osaa näyttelevät Tshernovit ja Tseretelit, Avksentjevit ja Skobelevit?- Ovatko he kruununvarasmiljonäärien „suoranaisia” vai ainoastaan välillisiä liittolaisia?
„Rikkauden” kaikkivalta on varmempaa demokraattisen tasavallan aikana sen vuoksi, että se ei ole riippuvainen kapitalismin huonosta poliittisesta ulkokuoresta. Demokraattinen tasavalta on kapitalismin paras mahdollinen poliittinen ulkokuori, ja siksi pääoma, saatuaan (Paltshinskien, Tshernovien, Tseretelien ja. kumpp. avulla) itselleen tämän parhaan ulkokuoren, laskee vallalleen niin luotettavan, niin varman perustan, ettei mikään porvarillisen demokraattisen tasavallan henkilövaihdos, mikään sen laitosten tai puolueiden vaihdos horjuta tätä valtaa.
Vielä on merkittävä, että Engels nimittää aivan selvästi yleistä äänioikeutta porvariston herruuden välineeksi. Yleinen äänioikeus, hän sanoo ottaen ilmeisesti huomioon Saksan sosialidemokratian pitkäaikaisen kokemuksen, on
„työväenluokan kypsyyden mittari. Sen enempää se ei voi olla eikä tule koskaan olemaankaan nykyisessä valtiossa''
Eserriemme ja menshevikkiemme tapaiset pikkuporvarilliset demokraatit ja myös heidän veljensä, Länsi-Euroopan kaikki sosialishovinistit ja opportunistit, odottavat yleisettä äänioikeudelta nimenomaan „enemmän". Heillä itsellään on se väärä käsitys, jota he tyrkyttävät kansallekin, että yleinen äänioikeus „nykyisessä valtiossa” kykenee muka todella ilmaisemaan työtätekevien enemmistön tahdon ja takaamaan sen toteuttamisen.
Voimme tässä vain todeta tämän väärän käsityksen, vain viitata siihen seikkaan, että Engelsin aivan selvää, täsmällistä ja konkreettista lausuntoa vääristellään „virallisten” (s.o. opportunististen) sosialististen puolueiden propagandassa ja agitaatiossa joka askeleella. kuinka täysin väärä on se käsitys, jonka Engels tässä torjuu, se selviää yksityiskohtaisesti tuonnempana esittäessämme Marxin ja Engelsin mielipiteitä „nykyisestä” valtiosta.
Yleisen yhteenvedon mielipiteistään Engels antaa tunnetuimmassa teoksessaan seuraavin sanoin:
„Valtio ei siis ole ollut olemassa iänikuisesti. On ollut yhteiskuntia, jotka ovat tulleet toimeen ilman sitä ja joilla ei ole ollut aavistustakaan valtiosta eikä valtiovallasta. Taloudellisen kehityksen tietyssä vaiheessa, mihin välttämättömästi liittyy yhteiskunnan jakautuminen luokkiin, valtio kävi tämän jakautumisen vuoksi välttämättömäksi. Nyt lähestymme nopein askelin sellaista tuotannon kehitysastetta, jolloin näiden luokkien olemassaolo ei ainoastaan ole lakannut olemasta välttämättömyys, vaan on muodostumassa tuotannon suoranaiseksi esteeksi. Luokat häviävät yhtä välttämättömästi, kuin ne ennen syntyivätkin. Niiden hävitessä häviää väistämättömästi myös valtio. Yhteiskunta, joka järjestää tuottajien vapaamman ja tasa-arvoisemman assosiaation pohjalla uudelleen tuotannon, siirtää koko valtiokoneiston sinne, minne se silloin on kuuluva: muinaismuistojen museoon, rukin ja pronssikirveen viereen".
Harvoin tapaa tätä lainausta nykyisen sosialidemokratian propaganda- ja agitaatiokirjallisuudessa. Mutta silloinkin, kun tämän lainauksen tapaa, se on useimmiten esitetty siten, aivan kuin tehtäisiin kumarrus pyhimyskuvan edessä, t.s. virallisena kunnianosoituksena Engelsiä kohtaan, yrittämättä ollenkaan syventyä ajattelemaan, miten laajaa ja syvää vallankumouksen kantovoimaa edellytetään tällä „koko valtiokoneiston siirtämisellä muinaismuistojen museoon". Useimmiten ei näytetä edes käsitettävän sitä, mitä Engels nimittää valtiokoneistoksi.
Engelsin sanat valtion „kuoleutumisesta” ovat niin laajalti tunnetut, niitä lainataan niin usein ja ne osoittavat niin havainnollisen selvästi, missä on marxilaisuuden tavallisen opportunismiksi väärentämisen ydin, että on pysähdyttävä tarkastelemaan niitä yksityiskohtaisesti. Esitämme kokonaan sen kohdan, josta ne on otettu:
Proletariaatti ottaa käsiinsä valtiovallan ja muuttaa tuotantovälineet ensin valtion omaisuudeksi. Mutta siten se lopettaa itse itsensä proletariaattina, siten se hävittää kaikki luokkaeroavuudet ja luokkavastakohdat ja samalla myös valtion valtiona. Tähänastiselle luokkavastakohdissa liikkuvalle yhteiskunnalle on valtio, s.o. riistävän luokan järjestö, ollut tarpeellinen tuon yhteiskunnan ulkoisten tuotantoehtojen ylläpitämiseksi, siis varsinkin riistetyn luokan pitämiseksi pakolla vallitsevan tuotantotavan määräämien sortamisehtojen alaisena (orjuus, maaorjuus, palkkatyö). Valtio on ollut koko yhteiskunnan virallinen edustaja, sen keskittymä näkyväksi laitokseksi, mutta se on ollut tätä vain sikäli, mikäli se on ollut sen luokan valtio, joka aikakaudellaan on yksin edustanut koko yhteiskuntaa: vanhalla ajalla se oli orjanomistajien - kansalaisten valtio, keskiajalla feodaaliaateliston valtio ja meidän aikanamme porvariston valtio. Kun valtiosta lopultakin tulee todella koko yhteiskunnan edustaja, se tekee itse itsensä tarpeettomaksi. Niin pian kuin ei ole enää yhteiskuntaluokkia, jotka pitää lannistaa niin pian kuin tulevat poistetuiksi luokkaherruus ja siihen saakka vallinneeseen tuotannon anarkiaan perustuva yksilöiden taistelu olemassaolonsa puolesta sekä tästä taistelusta johtuvat yhteentörmäykset ja hillittömyydet, silloin ei enää ole mitään lannistettavaa, mikä tekisi tarpeelliseksi erikoisen lannistamismahdin, valtion. Ensimmäinen toimenpide, jossa valtio esiintyy koko yhteiskunnan todellisena edustajana - tuotantovälineiden haltuun ottaminen yhteiskunnan nimessä - on samalla sen viimeinen itsenäinen teko valtiona. Valtiovallan sekaantuminen yhteiskunnallisiin suhteisiin käy alalla toisensa jälkeen tarpeettomaksi ja loppuu silloin itsestään. Ihmisten hallitsemisen tilalle tulee esineiden hallitseminen ja tuotantoprosessien johtaminen. Valtiota ei lakkauteta” se kuoleutuu. Tältä pohjalta on arvioitava fraasia „vapaasta kansanvaltiosta”, fraasia, jolla oli tilapäisesti agitatorinen oikeus olemassaoloon, mutta joka loppukädessä oli tieteellisesti kestämätön. Tältä pohjalta on arvioitava myös niin sanottujen anarkistien vaatimusta, että valtio on lakkautettava heti paikalla” („Anti-Duhring” „Herra Eugen Dühring tieteen mullistajana”, 3. saksank. painos, ss. 301-303.
Tarvitsematta pelätä erehtyvänsä voidaan sanoa, että tästä Engelsin erinomaisen ajatusrikkaasta lausunnosta on sosialistisen ajattelun todelliseksi omaisuudeksi nykyisissä sosialistipuolueissa tullut vain se, että vastoin anarkistista oppia valtion ,lakkauttamisesta'' valtio Marxin mukaan „kuoleutuu". Tuollainen marxilaisuuden runteleminen merkitsee sen muuttamista opportunismiksi, sillä näin “selitettynä” siitä jää jäljelle vain hämärä käsitys hitaasta, tasaisesta, vähitellen tapahtuvasta muuttumisesta, jossa ei ole hyppäyksiä eikä myrskyjä, ei ole vallankumousta. Tavallisessa, yleisesti levinneessä käsityksessä, joukkokäsityksessä, jos niin voidaan sanoa, valtion „kuoleutuminen” merkitsee epäilemättä vallankumouksen hämäämistä, ellei sen kieltämistä. Mutta tuollainen „selittäminen” on mitä karkeinta, vain porvaristolle edullista marxilaisuuden vääristelyä, joka teoreettisesti perustuu niiden mitä tärkeimpien seikkojen ja näkökohtien unohtamiseen, jotka on mainittu muun muassa edellä kokonaisuudessaan esittämässämme Engelsin yhteenveto"-lausunnossakin.
Ensinnäkin. Heti tuon lausuntonsa alussa Engels sanoo, että proletariaatti, ottaessaan valtiovallan, „hävittää siten valtion valtiona” Mitä tämä merkitsee, sen ajatteleminen „ei kuulu tapoihin". Tavallisesti se joko sivuutetaan kokonaan tai sitä pidetään jonakin Engelsin „hegeliläisenä heikkoutena” Tosiasiassa noissa sanoissa on ilmaistu lyhyesti erään suurimman proletaarisen vallankumouksen kokemus, Pariisin Kommuunin kokemus vuodelta 1871 mistä tulee yksityiskohtaisemmin puhe omassa yhteydessään. Itse asiassa Engels puhuu tässä siitä, että proletaarinen vallankumous hävittää porvariston valtion, kun taas sanat kuoleutumisesta tarkoittavat proletaarisen valtiolaitoksen jätteitä sosialistisen vallankumouksen jälkeen. Engelsin mukaan porvarillinen valtio ei „kuoleudu”, vaan proletariaatti “hävittää” sen vallankumouksessa. Tämän vallankumouksen jälkeen kuolee proletaarinen valtio eli puolivaltio.
Toiseksi. Valtio on „erikoinen lannistamismahti". Tämän erinomaisen ja mitä syvällisimmän määritelmänsä Engels on tässä selittänyt täysin selvästi. Ja siitä seuraa, että sen „erikoisen lannistamismahdin'' tilalle, jota porvaristo käyttää proletariaatin lannistamiseksi, jota kourallinen pohattoja käyttää miljoonien työtätekevien lannistamiseksi, täytyy tulla proletariaatin „erikoinen lannistamismahti"· porvariston lannistamiseksi (proletariaatin diktatuuri). Tämä onkin „valtion hävittämistä valtiona". Tämä onkin se toimitus”, jolla tuotantovälineet otetaan yhteiskunnan nimessä hallittaviksi. Ja itsestään selvää on, että tällainen toisen (porvarillisen) „erikoismahdin” vaihtuminen toiseen (proletaariseen) „erikoismahtiin” ei voi mitenkään tapahtua „kuoleutumisen” muodossa.
Kolmanneksi. „Kuoleutumisesta” ja - vieläkin havainnollisemmin ja värikkäämmin -„nukahtamisesta” Engels puhuu tarkoittaen aivan selvästi ja määrätysti aikakautta, joka tulee sen jälkeen, kun valtio on „ottanut haltuunsa tuotantovälineet koko yhteiskunnan nimessä”, s.o. sosialistisen vallankumouksen jälkeistä aikakautta. Kaikki me tiedämme, että „valtion” poliittisena muotona tuona aikana on kaikkein täydellisin demokratia. Mutta kenellekään opportunisteista, jotka vääristelevät häpeämättömästi marxilaisuutta, ei pälkähdä päähän, että Engels näin ollen puhuu tässä demokratian „nukahtamisesta” ja „kuoleutumisesta”, Ensi silmäyksellä tämä näyttää perin oudolta. Mutta „käsittämätöntä” se on vain sille, joka ei ole syventynyt ajattelemaan, että demokratia on myös valtio ja että siis demokratiakin häviää valtion hävitessä. Porvarillisen valtion voi „hävittää” ainoastaan vallankumous. Valtio yleensä, s.o. kaikkein täydellisin demokratia, voi vain „kuoleutua".
Neljänneksi. Esitettyään kuuluisan väitteensä: „valtio kuoleutuu”, Engels selittää heti konkreettisesti, että tämä väite on suunnattu sekä opportunisteja että anarkisteja vastaan. Tällöin Engels asettaa ensi sijalle opportunisteja vastaan suunnatun johtopäätöksensä väitteestä „valtio kuoleutuu".
Voidaan lyödä vetoa, että 10.000 henkilöstä, jotka ovat lukeneet tai kuulleet valtion „kuoleutumisesta”, 9.990 ei lainkaan tiedä tai muista, että Engels ei suunnannut johtopäätöksiään tästä väitteestä yksistään anarkisteja vastaan. Ja lopuista kymmenestä henkilöstä yhdeksän ei varmaankaan tiedä, mitä on „vapaa kansanvaltio” ja miksi hyökkäykseen tätä tunnusta vastaan sisältyy hyökkäys opportunisteja vastaan. Näin kirjoitetaan historiaa! Näin tapahtuu suuren vallankumouksellisen opin huomaamaton vääristely vallitsevan poroporvarillisuuden mukaiseksi. Anarkisteja vastaan tehtyä johtopäätöstä on tuhansia kertoja toistettu, mataloitettu, päntätty päähän mahdollisimman yksinkertaistettuna, se on saanut ennakkoluulon sitkeyden. Mutta johtopäätös opportunisteja vastaan on hämätty ja „unohdettu"!
„Vapaa kansanvaltio” oli 70-luvulla Saksan sosialidemokraattien ohjelmavaatimus ja käypä tunnus. Demokratiakäsitteen pikkuporvarillisen mahtipontista esittämistä lukuunottamatta ei tässä tunnuksessa ole mitään poliittista sisältöä. Sikäli kuin siinä julkisesti viittailtiin demokraattiseen tasavaltaan, Engels oli valmis „väliaikaisesti” pitämään tätä tunnusta agitatoriselta näkökannalta „oikeutettuna". Mutta tämä tunnus oli opportunistinen, sillä se ilmaisi, paitsi porvarillisen demokratian kaunistelua, myöskin sitä, ettei ymmärretty yleensä jokaiseen valtioon kohdistuvaa sosialistista arvostelua. Me kannatamme demokraattista tasavaltaa proletariaatille parhaana valtiomuotona kapitalismin vallitessa, mutta meillä ei ole oikeutta unohtaa, että palkkaorjuus on kansan kohtalo kaikkein demokraattisimmassakin porvarillisessa tasavallassa. Edelleen. Jokainen valtio on „erikoinen lannistamismahti” sorrettua luokkaa vastaan. Sen vuoksi mikään valtio ei ole vapaa eikä kansan valtio. Marx ja Engels selittivät tätä useasti puoluetovereilleen 70-luvulla.
Viidenneksi. Samassa Engelsin teoksessa, josta kaikki muistavat ajatuksen valtion kuoleutumisesta, on ajatus väkivaltaisen vallankumouksen rnerkityksestä. Sen merkityksen historiallinen arviointi kehittyy Engelsillä todelliseksi väkivaltaisen vallankumouksen ylistyslauluksi. Tätä „ei kukaan muista”, tämän ajatuksen merkityksestä ei nykyisissä sosialistisissa puolueissa ole tapana puhua, eipä edes miettiä sitä, jokapäiväisessä propagandassa ja agitaatiossa joukkojen keskuudessa näillä ajatuksilla ei ole minkäänlaista osuutta. Mutta ne ovat kuitenkin sidotut valtion „kuoleutumiseen” erottamattomasti, yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi.
Tässä ovat nämä Engelsin lausumat ajatukset:
„...Että väkivalta esittää historiassa muunlaistakin osaa” (kuin pahantekijän osaa)„,nimittäin vallankumouksellista osaa, että se on, Marxin sanoja käyttäen, jokaisen vanhan yhteiskunnan kätilö, kun se kantaa kohdussaan uutta yhteiskuntaa, että väkivalta on se välikappale, jonka avulla yhteiskunnallinen liike raivaa itselleen tien ja murskaa kivettyneet, kuoleutuneet poliittiset muodot - tästä kaikesta ei herra Dühringillä ole sanottu sanaakaan. Huokaillen ja vaikeroiden hän myöntää mahdolliseksi vain sen, että riistotalouden kukistamiseen kenties tullaan tarvitsemaan väkivaltaa - valitettavasti, nähkääs! sillä kaikkinainen väkivallan käyttö muka turmelee käyttäjänsä. Ja tällaista puhutaan siitä korkeasta siveellisestä ja henkisestä noususta huolimatta, mikä on ollut jokaisen voitokkaan vallankumouksen seurauksena! Ja tällaista puhutaan Saksassa, missä väkivaltaisella yhteentörmäyksellä, johon kansa voidaan tietenkin pakottaa, olisi ainakin se etu, että se hävittäisi nöyräniskaisuuden hengen, minkä kolmikymmenvuotisen sodan nöyryytys on istuttanut kansallistajuntaan. Ja tämä samea, veltto ja voimaton papillinen ajatustapako rohkenee tyrkyttää itseään kaikkein vallankumouksellisimmalle puolueelle, minkä historia tuntee?” (s. 193, kolmas saksank. painos, II osan 4. luvun loppu).
Miten voidaan yhdistää samaan oppiin tämä väkivaltaisen vallankumouksen ylistyslaulu, jota Engels esitti Saksan sosialidemokraateille herkeämättä vuodesta 1878 vuoteen 1894, siis aivan kuolemaansa saakka, ja teoria valtion „kuoleutumisesta"?
Tavallisesti niitä yhdistetään eklektisismin avulla, ajatuksettomasti tai sofistisesti vetämällä esiin mielivaltaisesti (tai vallanpitäjien mieliksi) milloin mikin näistä ajatuksista, jolloin 99 tapauksessa sadasta, ellei useamminkin, asetetaan etualalle juuri „kuoleutuminen". Dialektiikka vaihdetaan eklektisismiin: tämä on nykypäiviemme virallisessa sosialidemokraattisessa kirjallisuudessa kaikkein tavallisin, laajimmalle levinnyt ilmiö suhtautumisessa Marxilaisuuteen. Tällainen vaihtaminen ei tietenkään ole uutuus, sitä oli havaittavissa jopa klassillisen kreikkalaisen filosofian historiassa. Marxilaisuutta opportunismiksi väärennettäessä eklektisismin väärentäminen dialektiikaksi pettää helpoimmin joukot, antaa näennäisen tyydytyksen, on ottavinaan huomioon prosessin kaikki puolet, kehityksen kaikki tendenssit, kaikki ristiriitaiset vaikutukset y.m., mutta itse asiassa ei annakaan mitään ehjää ja vallankumouksellista käsitystä yhteiskunnallisen kehityksen prosessista.
Ylempänä jo sanoimme ja myöhemmässä esityksessä osoitamme tarkemmin, että Marxin ja Engelsin oppi väkivaltaisen vallankumouksen kiertämättömyydestä koskee porvarillista valtiota. Se ei voi vaihtua proletaariseksi valtioksi (proletariaatin diktatuuriksi) „kuoleutumisen'' kautta, vaan yleisenä sääntönä on, että se voi vaihtua vain väkivaltaisen vallankumouksen kautta. Se ylistys, jota Engels lauloi väkivaltaiselle vallankumoukselle ja joka täysin vastaa Marxin moneen kertaan antamia lausuntoja - (muistakaamme, miten „Filosofian kurjuus ja Kommunistinen Manifesti päättyvät ylvääseen, avoimeen lausumaan, että väkivaltainen vallankumous on kiertämätön; muistakaamme, miten Marx on v. 1875 laaditun Gothan ohjelman arvostelussa lähes 30 vuotta myöhemmin ruoskinut armotta tämän ohjelman opportunistisuutta) tämä ylistyslaulu ei ole suinkaan „intoilua”, se ei ole suinkaan deklamointia eikä mikään polemiikin puuska. Marxin ia Engelsin koko opin pohjana on se ajatus, että joukkoja on kasvatettava järjestelmällisesti käsittämään väkivaltainen vallankumous näin ja juuri näin. Nykyään vallitsevan sosialishovinistisen suunnan ja kautskylaisen suunnan petos Marxin ja Engelsin oppia kohtaan tulee erittäin selväpiirteisesti ilmi siinä, että kumpikin suunta on unohtanut tällaisen propagandan, tällaisen agitaation.
Porvarillisen valtion vaihtuminen proletaariseen valtioon on mahdotonta ilman väkivaltaista vallankumousta. Proletaarisen valtion hävittäminen, t.s. kaikkinaisen valtion hävittäminen, on mahdotonta muuten kuin „kuoleutumisen” tietä.
Näitä katsantokantoja ovat Marx ja Engels kehittäneet yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti tutkimalla kutakin yksityistä vallankumouksellista tilannetta, erittelemällä kunkin eri vallankumouksen kokemuksista saatuja opetuksia. Siirrymmekin nyt tähän heidän oppinsa ehdottomasti tärkeimpään osaan.
Kypsyneen marxilaisuuden ensimmäiset teokset„,Filosofian kurjuus” ja „Kommunistinen Manifesti”, kuuluvat juuri vuoden 1848 vallankumouksen aattoon. Tämän seikan vuoksi näemme niissä marxilaisuuden yleisten perusteiden esityksen ohella jossain määrin silloisen konkreettisen vallankumoustilanteen heijastusta, ja siksi lienee tarkoituksenmukaisinta tarkastella, mitä näiden teosten kirjoittajat sanoivat valtiosta juuri sitä ennen kuin he tekivät johtopäätöksensä vuosien 1848-1851 kokemuksista.
„...Työväenluokka tulee kehityksen kulussa”, Marx kirjoittaa „Filosofian kurjuudessa”, „asettamaan vanhan porvarillisen yhteiskunnan tilalle assosiaation, joka tekee mahdottomaksi luokat ja niiden vastakohtaisuuden; ei tule olemaan enää mitään varsinaista poliittista valtaa, koska juuri poliittinen valta on luokkavastakohtaisuuden virallinen ilmaus porvarillisen yhteiskunnan sisällä” (s. 182, vuoden 1883 saksank. painos).
Ajatus valtion katoamisesta luokkien hävittämisen jälkeen on tässä esitetty yleisesti, ja on opettavaa verrata tätä siihen selitykseen, joka on annettu muutamaa kuukautta myöhemmin, nimittäin marraskuussa 1847 Marxin ja Engelsin kirjoittamassa „kommunistisessa Manifestissa":
„...Kuvatessamme proletariaatin kehityksen yleisimpiä vaiheita, tarkastelimme nykyisen yhteiskunnan sisäistä, enemmän tai vähemmän verhottua kansalaissotaa aina siihen kohtaan, jossa se puhkeaa avoimeksi vallankumoukseksi ja proletariaatti pystyttää oman herruutensa kukistamalla väkivaltaisesti porvariston"...
Näimme jo edellä, että ensimmäisenä askeleena työväen vallankumouksessa on proletariaatin muuttuminen” (kirjaimellisesti nouseminen) „hallitsevaksi luokaksi, demokratian valloittaminen".
„Proletariaatti käyttää poliittista herruuttaan ottaakseen vähitellen pois porvaristolta kaiken pääoman, keskittääkseen kaikki tuotantovälineet valtion, s.o. hallitsevaksi luokaksi järjestyneen proletariaatin, käsiin ja lisätäkseen mahdollisimman nopeasti tuotantovoimien määrää (v. 1906 ilmestynyt 7. saksank. painos, ss. 31 ja 37).
Tässä näemme sanoiksi puettuna yhden marxilaisuuden huomattavimmista ja tärkeimmistä ajatuksista valtiokysymyksessä, nimittäin aatteen „proletariaatin diktatuurista” (kuten Marx ja Engels alkoivat sanoa Pariisin Kommuunin jälkeen), ja edelleen mitä mielenkiintoisimman valtiosta annetun määritelmän, joka niin ikään kuuluu marxilaisuuden „unohdettuihin sanoihin".„Valtio, se on hallitsevaksi luokaksi järjestynyt proletariaatti"
Tämä valtion määritelmä on jätetty virallisten sosialidemokraattisten puolueiden vallitsevassa propaganda- ja agitaatiokirjallisuudessa aina selittämättä. Eikä siinä kaikki. Se on nimenomaan unohdettu, koska se ei ollenkaan sovi yhteen reformismin kanssa, se lyö korvalle tavallisia opportunistisia ennakkoluuloja ja poroporvarillisia harhakäsityksiä „demokratian rauhallisesta kehityksestä” Proletariaatti tarvitsee valtiota - sitä toistelevat kaikki opportunistit, sosialishovinistit ja kautskylaiset vakuuttaen, että sellainen on Marxin oppi„,unohtaen” kuitenkin lisätä, että ensinnäkin proletariaatti tarvitsee Marxin mukaan vain kuoleutuvaa valtiota, s.o. siten rakennettua valtiota, että se alkaa heti kuoleutua eikä voi olla kuoleutumatta. Ja toiseksi, työtätekeville on tarpeen „valtio"„,s.o. hallitsevaksi luokaksi järjestynyt proletariaatti"
Valtio on erikoinen voimajärjestö, väkivaltajärjestö jonkin luokan lannistamiseksi. Mikä luokka proletariaatin on lannistettava? Tietenkin vain riistäjäluokka, t.s. porvaristo. Työtätekevät tarvitsevat valtiota vain riistäjien vastarinnan lannistamiseksi, ja tätä lannistamista johtamaan, panemaan sen käytännössä toimeen kykenee vain proletariaatti, ainoa loppuun saakka vallankumouksellinen luokka, ainoa luokka, joka kykenee liittämään yhteen kaikki työtätekevät ja riistetyt taistelussa porvaristoa vastaan, sen syrjäyttämiseksi kokonaan.
Riistäjäluokat tarvitsevat poliittista herruutta riiston ylläpitämiseksi, t.s. mitättömän vähemmistön itsekkäiden etujen takia, kansan suunnatonta enemmistöä vastaan. Riistetyt luokat tarvitsevat poliittista herruutta hävittääkseen kokonaan kaikkinaisen riiston, t.s. ne tarvitsevat sitä kansan suunnattoman enemmistön eduksi nykyajan orjanomistajain, s.o. tilanherrain ja kapitalistien, muodostamaa mitätöntä vähemmistöä vastaan.
Pikkuporvarilliset demokraatit, nuo muka-sosialistit, jotka ovat vaihtaneet luokkataistelun haaveiluun luokkien sovittamisesta, ovat kuvitelleet sosialistiset muutoksetkin haaveelliseen tapaan, ei riistäjäluokan herruuden kukistamisena, vaan vähemmistön rauhallisena alistumisena tehtävänsä käsittäneen enemmistön alaiseksi. Tämä pikkuporvarillinen utopia, joka on erottamattomassa yhteydessä luokkien yläpuolella olevan valtion tunnustamiseen, on käytännössä vienyt työtätekevien luokkien etujen pettämiseen, kuten osoitti esimerkiksi Ranskan vallankumousten historia vuosina 1848 ja 1871 ja kuten on osoittanut kokemus „sosialistisesta” osanotosta porvarillisiin ministeristöihin Englannissa, Ranskassa, Italiassa ja muissa maissa XIX vuosisadan lopulla ja XX vuosisadan alussa.
Marx taisteli koko elämänsä ajan tätä pikkuporvarillista sosialismia vastaan, jonka eserrien ja menshevikkien puolueet ovat nyt herättäneet Venäjällä uudelleen eloon. Marx kehitti luokkataisteluoppia johdonmukaisesti niin pitkälle, että siitä tuli oppi poliittisesta vallasta, valtiosta.
Porvariston herruuden kukistaminen on mahdollista vain proletariaatille erikoisena luokkana, jonka taloudelliset olemassaolon ehdot valmentavat sen tähän kukistamistehtävään, antavat sille mahdollisuuden ja voiman sen suorittamiseen. Samaan aikaan kun porvaristo pirstoo, hajottaa talonpoikaistoa ja kaikkia pikkuporvarillisia kerroksia, samalla se liittää yhteen ja järjestää proletariaattia. Vain proletariaatti -taloudellisen merkityksensä vuoksi suurtuotannossa - pystyy olemaan kaikkien työtätekevien ja riistettyjen joukkojen johtajana, joukkojen, joita porvaristo riistää, sortaa ja painaa useinkin kovemmin, eikä vähemmän, kuin proletaareja, mutta jotka eivät kykene taistelemaan itsenäisesti vapautuksensa puolesta.
Luokkataisteluoppi, jota Marx sovellutti valtiota ja sosialistista vallankumousta koskevaan kysymykseen, johtaa välttämättömästi siihen, että tunnustetaan proletariaatin poliittinen herruus, sen diktatuuri, s.o. valta, jota ei jaeta kenenkään kanssa ja joka nojaa välittömästi joukkojen aseelliseen voimaan. Porvariston kukistaminen voidaan toteuttaa vain muuttamalla proletariaatti hallitsevaksi luokaksi, joka kykenee tukahduttamaan porvariston kiertämättömän, vimmatun vastarinnan ja järjestämään kaikki työtätekevät ja riistetyt joukot uutta talousmuotoa varten.
Proletariaatti tarvitsee valtiovaltaa, keskitettyä voimajärjestöä, väkivaltajärjestöä sekä riistäjien vastarinnan murtamiseksi että valtavan väestöjoukon, talonpoikaiston, pikkuporvariston, puoliproletaarien johtamiseksi sosialistisen talouden „järjestämisessä Työväenpuoluetta kasvattaessaan marxilaisuus kasvattaa proletariaatin etujoukkoa, joka kykenee ottamaan vallan ja johtamaan sosialismiin koko kansan, ohjaamaan ja organisoimaan uutta järjestelmää, olemaan kaikkien työtätekevien ja riistettyjen opettajana, ohjaajana ja johtajana niiden järjestäessä yhteiskuntaelämäänsä ilman porvaristoa ja porvaristoa vastaan. Nykyään vallitseva opportunismi sitä vastoin kasvattaa työväenpuolueessa joukoista irtaantuvia parempipalkkaisten työläisten edustajia, jotka „järjestävät elämänsä siedettäväksi kapitalismin vallitessa ja myyvät esikoisoikeutensa hernerokasta, s.o. kieltäytyvät olemasta vallankumouksellisina kansan johtajina porvaristoa vastaan.
„Valtio, se on hallitsevaksi luokaksi järjestynyt proletariaatti”, - tämä Marxin teoria on erottamattomasti sidottu koko hänen oppiinsa proletariaatin vallankumouksellisesta tehtävästä historiassa. Tämän tehtävän kruunauksena on proletariaatin diktatuuri, proletariaatin poliittinen herruus.
Mutta jos kerran proletariaatti tarvitsee valtiota erikoisena väkivaltajärjestönä porvaristoa vastaan, niin tästä seuraa itsestään johtopäätöksen tekeminen, onko ajateltavissa tällaisen järjestön luominen siten, ettei porvariston itselleen luomaa valtiokoneistoa sitä ennen tuhota, murskata. „Kommunistinen Manifesti” vie aivan kiinteästi tähän johtopäätökseen, ja tästä johtopäätöksestä Marx puhuu tehdessään yhteenvetoja vuosien 1848-1851 vallankumouksen kokemuksista.
Teoksessaan „Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista” Marx tekee yhteenvetoja vuosien 1848-1851 vallankumouksesta meitä kiinnostavan valtiokysymyksen alalla seuraavassa lausunnossaan:
Mutta vallankumous on perusteellinen. Se on vielä matkaamassa kiirastulen läpi. Se suorittaa tehtävänsä metodisesti. Vuoden 1851 joulukuun 2 päivään mennessä” (päivään, jolloin Louis Bonaparte suoritti vallankaappauksen) „se oli suorittanut puolet valmistelutöistä, nyt se on suorittamassa loppuja. Ensin se täydellisti parlamentaarista valtaa, voidakseen sen sitten kukistaa. Nyt saavutettuaan tämän päämääränsä se täydellistää toimeenpanovaltaa, pelkistää sen puhtaimpaan muotoonsa, eristää sen, asettaa sen yksinomaiseksi vastakohdakseen keskittääkseen kaikki hävitysvoimansa sitä vastaan” (kursivointi meidän). „Ja kun se on suorittanut loppuun tämän alustavan työnsä toisen osan, silloin Eurooppa ponnahtaa istuimeltaan ja huutaa riemuiten: Hyvin kaivettu, vanha myyrä!
Tämä toimeenpanovalta suunnattomine virkavalta- ja sotilasorganisaatioineen, monimutkaisine ja keinotekoisine valtiokoneistoineen , puolimiljoonaisine virkamiesjoukkoineen, jonka rinnalla on toiset puoli miljoonaa käsittävä armeija, tämä hirveä loiselimistö, joka kietoo Ranskan yhteiskuntaruumista kuin verkko ja tukkii kaikki sen huokoset, syntyi absoluuttisen monarkian aikoina feodalismin rappeutuessa, jouduttaen tätä rappeutumista”. Ranskan ensimmäinen vallankumous kehitti keskityksen„,mutta samalla se laajensi hallitusvaltaa, sen attribuuttien ja apurien määrää. Napoleon teki täydelliseksi tämän valtiokoneiston” Legitiimi monarkia ja heinäkuun monarkia „eivät tuoneet lisää mitään muuta paitsi suuremman työnjaon”...
„...Parlamentaarinen tasavalta huomasi loppujen lopuksi olevansa pakotettu vallankumousta vastaan taistellessaan tehostamaan repressiivisten toimenpiteiden ohella hallitusvallan keinoja ja keskitystä. Kaikki mullistukset tekivät täydellisemmäksi tätä koneistoa, sen sijaan että olisivat sen murskanneet” (kursivointi meidän).„Puolueet, jotka toinen toisensa jälkeen taistelivat vallasta, pitivät tämän suunnattoman valtiorakennelman haltuunsa saamista voittonsa pääsaaliina” („Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista”, ss. 98-99, neljäs painos, Hampuri, 1907)
Tässä mainiossa lausunnossa marxilaisuus ottaa valtavan edistysaskeleen „Kommunistiseen Manifestiin” verrattuna. „Kommunistisessa Manifestissa” valtiokysymys asetetaan vielä sangen abstraktisesti, aivan ylimalkaisin käsittein ja lausein. Tässä kysymys asetetaan konkreettisesti ja tehdään erinomaisen täsmällinen, selvä ja käytännöllinen, kouraantuntuva johtopäätös: kaikki aikaisemmat vallankumoukset ovat täydellistäneet valtiokoneistoa, mutta se on lyötävä rikki, murskattava.
Tämä johtopäätös on pääasia, perusasia marxilaisessa valtio-opissa. Ja juuri tämän pääasian ovat viralliset vallitsevat sosialidemokraattiset puolueet kokonaan unohtaneet, vieläpä II Internationalen huomattavin teoreetikko R. Kautsky on suorastaan vääristellytkin sitä (kuten tuonnempana näemme).
„Kommunistisessa Manifestissa” on tehty historiasta yleiset johtopäätökset, jotka pakottavat näkemään valtiossa luokkaherruuden elimen ja jotka johtavat kiertämättömään loppupäätelmään, että proletariaatti ei voi kukistaa porvaristoa valloittamatta ensin poliittista valtaa, saamatta poliittista herruutta, muuttamatta valtiota „hallitsevaksi luokaksi järjestyneeksi proletariaatiksi” ja että tämä proletaarinen valtio alkaa heti voittonsa jälkeen kuoleutua, yhteiskunnassa, jossa ei ole luokkavastakohtia, valtio on tarpeeton ja mahdoton. Tässä ei aseteta kysymystä siitä, millainen on oleva -historiallisen kehityksen näkökannalta tämä porvarillisen valtion vaihtuminen proletaariseen.
Juuri tämän kysymyksen Marx asetti ja ratkaisi vuonna 1852. Uskollisena dialektisen materialismin filosofialleen Marx otti pohjaksi suurten vallankumousvuosien 1848-1851 historialliset kokemukset. Kuten aina, Marxin oppi on tässäkin syvän filosofisen maailmankatsomuksen ja laajan historiantuntemuksen valaisemaa kokemusten yhteenvetoa.
Kysymys valtiosta asetetaan konkreettisesti: miten porvarillinen valtio, porvariston herruudelle välttämätön valtiokoneisto on historiallisesti syntynyt? miten se on muuttunut, millainen on ollut sen kehitys porvarillisten vallankumousten kulussa ja sorrettujen luokkien itsenäisten esiintymisten aikana? mitkä ovat proletariaatin tehtävät tähän valtiokoneistoon nähden?
Porvarilliselle yhteiskunnalle ominainen keskitetty valtiovalta syntyi absolutismin kukistumiskaudella. Tälle valtiokoneistolle ovat luonteenomaisimpia kaksi laitosta: virkamiehistö ja vakinainen sotaväki. Siitä, miten tuhannet säikeet yhdistävä nämä laitokset juuri porvaristoon, puhutaan useaan otteeseen Marxin ja Engelsin teoksissa. Jokaisen työläisen kokemus valaisee tätä yhteyttä erinomaisen havainnollisesti ja vaikuttavasti. Työväenluokka oppii omassa nahassaan tuntemaan tämän yhteyden siksi se käsittää niin helposti ja omaksuu niin lujasti tieteen tämän yhteyden kiertämättömyydestä, tieteen, jonka pikkuporvarilliset demokraatit joko tietämättömyydessään kevytmielisesti kieltävät tai vieläkin kevytmielisemmin tunnustavat yleensä mutta eivät muista tehdä vastaavia käytännöllisiä johtopäätöksiä.
Virkamiehistö ja vakinainen sotaväki ovat „loiskasvannainen” porvarillisen yhteiskunnan ruumiissa, loiskasvannainen, jonka ovat synnyttäneet tätä yhteiskuntaa raatelevat sisäiset ristiriidat, nimenomaan loiskasvannainen, joka „tukkii” elinhuokoset. Tätä käsityskantaa, että valtio on loiselimistö, pitää virallisessa sosialidemokratiassa nykyään vallitseva kautskylainen opportunismi erikoisesti ja yksinomaan anarkismille kuuluvana. Itsestään selvää on, että tuo marxilaisuuden vääristely on erittäin edullista niille poroporvareille, jotka ovat saattaneet sosialismin siihen ennen kuulumattomaan häpeään, että se puolustelee ja kaunistelee imperialistista sotaa sovelluttamalla siihen „isänmaan puolustuksen” käsitettä, mutta sittenkin se on ehdottomasti vääristelyä.
Kaikkien porvarillisten vallankumousten kautta, joita Eurooppa on feodalismin kukistumisen jälkeen nähnyt monen monta, tapahtuu tämän virka- ja sotilaskoneiston kehittyminen, täydellistyminen ja lujittuminen. Muun muassa juuri pikkuporvaristo vedetään suurporvariston puolelle ja alistetaan sen valtaan huomattavassa määrin tämän koneiston välityksellä, joka antaa talonpoikaiston, pienten kasityöläisten, kauppiaskunnan y.m. ylimmille kerroksille melko mukavia, rauhallisia ja kunniakkaita virkapaikkoja, jotka asettavat haltijansa kansan yläpuolelle. Katsokaapa, mitä tapahtui Venäjällä puolen vuoden aikana, vuoden 1917 helmikuun 27 päivän jälkeen: virkapaikat, joita oli ennen annettu etupäässä mustasotnialaisille, tulivat nyt kadettien, menshevikkien ja eserrien saaliiksi. Mitään tuntuvia reformeja ei oikeastaan ajateltukaan, ne pyrittiin lykkäämään „Perustavaan kokoukseen asti"- ja Perustava kokous pyrittiin lykkäämään vähitellen sodan loppuun saakka! Mutta saaliinjaossa, ministerien, apulaisministerien, kenraalikuvernöörien y.m. paikkojen täyttämisessä ei sitä vastoin viivytelty eikä odoteltu mitään Perustavaa kokousta! Peli hallituksen kokoonpanoa sommiteltaessa oli oikeastaan vain ilmaus siitä „saaliin” jaosta ja uudelleenjaosta, joka oli käynnissä ylhäällä ja alhaalla, kautta maan, koko keskus- ja paikallishallinnossa. Tulos, objektiivinen tulos puolen vuoden ajalta, helmikuun 27 päivästä elokuun 27 päivään 1917, on kiistämätön: reformit on lykätty; virkapaikat jaettu, jako-„virheet” korjattu eräillä uusintajaoilla.
Mutta mitä enemmän tapahtuu virkakoneiston paikkojen „uusintajakoja” erilaisten porvarillisten ja pikkuporvarillisten puolueiden kesken (kadettien, eserrien ja menshevikkien kesken, jos otetaan esimerkiksi Venäjä), sitä selvemmäksi käy sorretuille luokille ja näiden etujoukkona kulkevalle proletariaatille näiden sovittamaton vihamielisyys koko porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. Tästä johtuu, että kaikkien porvarillisten puolueiden, muun muassa demokraattisimpienkin ja „vallankumouksellis-demokraattisimpienkin”, on välttämättä voimistettava sortotoimenpiteitä vallankumouksellista proletariaattia vastaan, lujitettava sortokoneistoa, siis samaa valtiokoneistoa. Tällainen tapahtumain kulku pakottaa vallankumouksen „keskittämään kaikki hävitysvoimat” valtiovaltaa vastaan, pakottaa asettamaan tehtäväksi valtiokoneiston murskaamisen, hävittämisen eikä sen parantamista.
Ei loogiset päätelmät, vaan tapahtumain todellinen kehitys, vuosien 1848-1851 elävä kokemus johti tällaiseen tehtävän asetteluun. Miten tarkasti Marx pysyy historiallisen kokemuksen tosiasioiden pohjalla, näkyy siitä, että hän ei vielä vuonna 1852 asettanut konkreettisesti kysymystä siitä, mikä on asetettava tämän hävitettävän valtiokoneiston tilalle. Kokemus ei silloin vielä antanut aineistoa tällaiseen kysymykseen, jonka historia asetti päiväjärjestykseen myöhemmin, vuonna 1871. Luonnonhistoriallisen tarkkailun täsmällisyydellä voitiin vuonna 1852 todeta vain se, että proletaarisen vallankumouksen tehtäväksi oli tullut „kaikkien hävitysvoimien keskittäminen valtiovaltaa vastaan, valtiokoneiston „murskaaminen".
Tässä saattaa herätä kysymys: onko oikein yleistää Marxin kokemukset, havainnot ja päätelmät, ulottaa ne laajempiin puitteisiin kuin mitä oli Ranskan historia kolmen vuoden ajalta, vuosilta 1848-1851? Tämän kysymyksen selvittämiseksi palautamme ensin mieliin Engelsin erään huomautuksen ja siirrymme sitten tosiasia-aineistoon.
„...Ranska”, Engels kirjoitti „Brumairekuun kahdeksastoista” nimisen teoksensa kolmannen painoksen esipuheessa, „on se maa, missä historialliset luokkataistelut on enemmän kuin missään muualla viety joka kerta ratkaisuun asti. Ranskassa ovat jyrkkäpiirteisimmin tulleet esiin ne vaihtelevat poliittiset muodot, joiden sisällä nuo luokkataistelut liikkuvat ja joissa niiden tulokset ilmenevät. Ranska, tuo feodalismin keskus keskiajalla, yhtenäisen säätymonarkian mallimaa renessanssin ajoista asti, murskasi suuressa vallankumouksessa feodalismin ja pystytti porvariston puhtaan herruuden klassillisemmin kuin mikään muu maa Euroopassa. Ja myös ylös pyrkivän proletariaatin taistelu hallitsevaa porvaristoa vastaan esiintyy tässä maassa niin kärkevässä muodossa, ettei sellaista missään muualla tunneta” (s. 4 vuoden 1907 painoksessa).
Viimeinen huomautus on vanhentunut, koska vuoden 1871 jälkeen Ranskan proletariaatin vallankumoustaistelu keskeytyi, vaikkakaan tämä keskeytys, jatkuipa se miten kauan tahansa, ei lainkaan poista sitä mahdollisuutta, että tulevassa proletaarisessa vallankumouksessa Ranska osoittautuu klassilliseksi maaksi luokkien taistelussa ratkaisevaan loppuun saakka.
Mutta luokaamme yleissilmäys edistyneimpien maiden historiaan XIX vuosisadan loppu- ja XX vuosisadan alkuvuosilta. Näemme, että hitaammin, moninaisemmissa muodoissa ja paljon laajemmalla areenalla on tapahtunut tämä sama prosessi, yhtäältä „parlamentaarisen vallan” kehittämisprosessi sekä tasavaltaisissa maissa (Ranska, Amerikka, Sveitsi) että monarkkisissa maissa (Englanti, Saksa tietyssä määrin, Italia, Skandinavian maat j.n.e.), toisaalta erilaisten porvarillisten ja pikkuporvarillisten puolueiden valtataistelun prosessi, puolueiden, jotka ovat jakaneet ja uudesti jakaneet virkapaikka-„saalista”, porvarillisen järjestelmän perusteiden pysyessä muuttumattomina,- ja viimein „toimeenpanovallan'', sen virka- ja sotilaskoneiston täydellistämis- ja lujittamisprosessi.
On aivan epäilemätöntä, että nämä ovat yleensä kapitalististen valtioiden koko uusimman kehityksen yhteisiä piirteitä. Kolmen vuoden kuluessa, 1848-1851, Ranska kävi läpi nopeassa, jyrkässä ja keskitetyssä muodossa samat kehitysprosessit, jotka ovat ominaisia koko kapitalistiselle maailmalle.
Erikoisesti kuitenkin imperialismi, pankkipääoman aikakausi, kapitalististen jättiläismonopolien aikakausi, monopolistisen kapitalismin valtiomonopolistiseksi kapitalismiksi muuttumisen aikakausi osoittaa „valtiokoneiston” voimistuvan tavattomasti, sen virka- ja sotilaskoneiston kasvavan ennenkuulumattomasti sortotoimenpiteitä tehostettaessa proletariaattia vastaan sekä monarkkisissa että vapaimmissakin, tasavaltaisissa maissa.
Maailmanhistoria johtaa nyt epäilemättä paljon laajemmassa mitassa kuin vuonna 1852 sen vallankumouksen „kaikkien voimien valtiokoneiston „murskaamiseksi”.
Minkä proletariaatti asettaa sen tilalle, siitä antoi Pariisin Kommuuni mitä opettavaisimman aineiston.
Vuonna 1907 Mehring julkaisi aikakauslehdessä „Neue Zeit (XXV, 2, 164) otteita Marxin kirjeestä Weydemeyerille maaliskuun 5 pltä 1852. Tämä kirje sisältää muun muassa seuraavan erinomaisen lausunnon:
„Mitä minuun tulee, niin minulle ei kuulu ansio siitä, että olisin keksinyt luokkien olemassaolon nykyisessä yhteiskunnassa, enempää kuin siitäkään, että olisin keksinyt niiden keskinäisen taistelun. Porvarilliset historioitsijat olivat kauan ennen minua esittäneet tämän luokkien taistelun historiallisen kehityksen ja porvarilliset taloustieteilijät luokkien taloudellisen anatomian. Mitä minä toin uutta, oli sen todistaminen: 1) että luokkien olemassaolo on sidottu vain tuotannon tiettyihin historiallisiin kehitysvaiheisiin (historische Entwicklungsphasen der Produktion); 2) että luokkataistelu johtaa välttämättömästi proletariaatin diktatuuriin; 3) että tämä diktatuuri itse muodostaa vain siirtymiskauden kaikkien luokkien hävittämiseen ja luokattomaan yhteiskuntaan"...
Näillä sanoilla Marxin on onnistunut ilmaista erinomaisen selväpiirteisesti ensinnäkin oppinsa pää- ja peruseroavaisuus porvariston edistyneimpien ja syvällisimpien ajattelijain opista ja toiseksi valtio-oppinsa ydin.
Pääasiana Marxin opissa on luokkataistelu. Näin puhutaan ja kirjoitetaan varsin usein. Mutta se ei ole totta. Ja tästä virheellisyydestä syntyy alinomaa marxilaisuuden opportunistista vääristelyä, sen väärentämistä porvaristolle otollisessa hengessä. Sillä luokkataisteluoppia ei ole luonut Marx, vaan porvaristo jo ennen Marxia, ja yleensä puhuen porvaristo voi sen hyväksyä. Ken tunnustaa vain luokkataistelun, hän ei ole vielä marxilainen, hän voi osoittautua sellaiseksi, joka ei ole vielä päässyt porvarillisen ajattelun ja porvarillisen politiikan puitteita pitemmälle. Marxilaisuuden rajoittaminen luokkataisteluoppiin merkitsee marxilaisuuden typistämistä, sen vääristelyä, sen rajoittamista siihen, mikä on otollista porvaristolle. Marxilainen on vasta se, joka laajentaa luokkataistelun tunnustamisen proletariaatin diktatuurin tunnustamiseen asti. Tämä on tärkein seikka, joka erottaa marxilaisen pienestä (ja myöskin suuresta) tusinaporvarista. Tällä koetinkivellä on koeteltava marxilaisuuden todellista ymmärtämistä ja tunnustamista. Eikä ole ihmekään, että kun Euroopan historia johdatti käytännössä työväenluokan tämän kysymyksen eteen, niin eivät ainoastaan kaikki opportunistit ja reformistit, vaan myös kaikki „kautskylaiset” (reformismin ja marxilaisuuden välillä horjuvat ihmiset) osoittautuivat surkeiksi poroporvareiksi ja pikkuporvarillisiksi demokraateiksi, jotka kieltävät proletariaatin diktatuurin. Kautskyn kirjanen „Proletariaatin diktatuuri”, joka ilmestyi elokuussa 1918, siis paljon myöhemmin kuin tämän kirjaseni ensimmäinen painos, on mallinäyte marxilaisuuden pikkuporvarillisesta vääristelystä ja sen halpamaisesta hylkäämisestä käytännössä, vaikka sanoissa se tekopyhästi tunnustetaankin (ks. kirjastani „Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky”, Pietari ja Moskova, 1918).
Nykyiseen opportunismiin, sen pääedustajan, entisen marxilaisen K Kautskyn persoonassa, sopii täydellisesti edellä mainittu Marxin esittämä kuvaus porvarillisesta kannasta, sillä tämä opportunismi rajoittaa luokkataistelun tunnustamisen piirin porvarillisten suhteiden piiriin. (Eikä yksikään sivistynyt liberaali kieltäydy „periaatteessa” tunnustamasta luokkataistelua tämän piirin sisäpuolella, sen puitteissa!) Opportunismi ei ulota luokkataistelun tunnustamista juuri itse pääasiaan, kapitalismista kommunismiin siirtymisen kauteen, porvariston kukistamisen ja sen täydellisen hävittämisen kauteen. Todellisuudessa tämä kausi on kiertämättä ennen kuulumattoman ankaran luokkataistelun, sen ennen kuulumattoman kärkevien muotojen aikakautta, ja tämän kauden valtionkin täytyy siis välttämättä olla uudella tavalla demokraattinen (proletaareille ja yleensä omistamattomille) ja uudella tavalla diktatorinen (porvaristoa vastaan).
Edelleen. Marxin valtio-opin olemuksen on ymmärtänyt vain se, joka on käsittänyt, että yhden luokan diktatuuri ei ole välttämätön ainoastaan missä tahansa luokkayhteiskunnassa yleensä eikä ainoastaan porvariston kukistaneelle proletariaatille, vaan se on välttämätön koko sinä historian kautena, joka erottaa kapitalismia „luokattomasta yhteiskunnasta". kommunismista. Porvarillisten valtioitten muodot ovat tavattoman moninaisia, mutta niiden olemus on yksi ja sama: kaikki nämä valtiot ovat tavalla tai toisella ja loppukädessä ehdottomasti porvariston diktatuuria. Siirtyminen kapitalismista kommunismiin ei tietenkään voi olla tuomatta esiin tavattoman paljon ja tavattoman erilaisia valtiomuotoja, mutta niiden olemus on oleva väistämättömästi sama: proletariaatin diktatuuri.
On tunnettua, että muutama kuukausi ennen Kommuunia, syksyllä 1870, Marx varoitti Pariisin työläisiä todistellen, että hallituksen kukistamisyritys olisi epätoivoista tyhmyyttä. Mutta kun maaliskuussa 1871 työläiset pakotettiin ratkaisevaan taisteluun ja kun he ottivat haasteen vastaan, kun kapinasta tuli tosi, niin Marx tervehti mitä suurimmalla riemulla proletaarista vallankumousta huolimatta huonoista enteistä. Marx ei pitänyt itsepintaisesti kiinni „sopimattomaan aikaan” puhjenneen liikkeen pedanttisesta tuomitsemisesta, niin kuin teki surullisen kuuluisa marxilaisuuden venäläinen luopio Plehanov, joka marraskuussa 1905 kirjoitti työläisten ja talonpoikien taistelun kannustamisen hengessä, mutta joulukuun jälkeen vuonna 1905 huusi liberaalien tapaan: „ei olisi pitänyt tarttua aseisiin”
Marx ei kuitenkaan rajoittunut vain ihailemaan „taivaita vastaan rynnäköivien”, kuten hän sanoi, kommunardien sankaruutta. Vallankumouksellisessa joukkoliikkeessä, vaikkei se saavuttanutkaan päämääräänsä, hän näki tavattoman tärkeän historiallisen kokemuksen, proletaarisen maailmanvallankumouksen tietynlaisen edistysaskeleen, käytännöllisen askeleen, joka on tärkeämpi kuin sadat ohjelmat ja järkeilyt. Marx asetti tehtäväkseen tämän kokemuksen erittelyn, taktillisten opetusten ottamisen siitä, oman teoriansa tarkistamisen sen pohjalla.
Ainoan „korjauksen”, jonka Marx katsoi välttämättömäksi tehdä „Kommunistiseen Manifestiin”, hän teki Pariisin kommunardien vallankumouskokemusten perusteella.
Viimeinen molempien tekijäin allekirjoittama esipuhe „Kommunistiseen Manifestin” uuteen saksankieliseen painokseen on päivätty kesäkuun 24 pnä 1872. Tässä esipuheessa tekijät Karl Marx ja Friedrich Engels sanovat, että „Kommunistisen Manifestin” ohjelma „on nyt paikoittain vanhentunut".
„...Nimenomaan Kommuuni on osoittanut”, he jatkavat, „että „työväenluokka ei voi ilman muuta ottaa haltuunsa valmista valtiokoneistoa ja panna sitä käyntiin omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi” ...
Tämän otteen toisten lainausmerkkien välissä olevat sanat tekijät ovat ottaneet Marxin teoksesta „Kansalaissota Ranskassa” Marx ja Engels pitivät siis yksistään Pariisin Kommuunin perus- ja pääopetusta niin tavattoman tärkeänä, että he ottivat sen oleellisena korjauksena „Kommunistiseen Manifestiin".
Erittäin kuvaavaa on, että juuri tämän oleellisen korjauksen opportunistit ovat vääristelleet, ja tämän korjauksen merkitystä ei varmaankaan tunne yhdeksän lukijaa kymmenestä, ellei yhdeksänkymmentä yhdeksän lukijaa sadasta Kommunistisen Manifestin” lukijasta. Yksityiskohtaisesti puhumme tuosta vääristelystä tuonnempana, erikoisesti vääristelyjä käsittelevässä luvussa. Tässä riittää, kun merkitsemme, että tavanomainen, vulgääri „käsitys” esittämästämme Marxin kuuluisasta lausumasta on se, että Marx muka korostaa tässä verkkaisen kehityksen ajatusta vastakohtana vallan valtaamiselle y.m.s.
Todellisuudessa asia on juuri Päinvastoin. Marxin ajatus on se, että työväenluokan täytyy särkeä, murskata “valmis valtiokoneisto” eikä tyytyä sen pelkkään valtaamiseen.
Huhtikuun 12 pnä 1871, siis juuri Kommuunin aikana, Marx kirjoitti Kugelmannille:
Jos katsahdat teokseni „Brumairekuun kahdeksastoista” viimeistä lukua, niin näet, että julistan Ranskan vallankumouksen seuraavaksi yritykseksi: virkavaltais-sotilaallista koneistoa ei saa siirtää käsistä toisiin, kuten tähän saakka on tehty, vaan se pitää murskata” (kursivointi Marxin; alkutekstissä: zerbrechen), „ja nimenomaan se on jokaisen todella kansan vallankumouksen ennakkoehto mannermaalla. Juuri sellainen onkin sankarillisten pariisilaisten toveriemme yritys” („Neue Zeit”, 1901-1902, XX, I, s. 709) (Marxin kirjeet Kugelmannille ovat ilmestyneet venäjäksi vähintään kahtena painoksena, joista toisen olen minä toimittanut ja varustanut esipuheellani.)
Näihin sanoihin: „virkavaltais-sotilaallisen valtiokoneiston murskaaminen” sisältyy lyhyesti lausuttuna marxilaisuuden pääopetus kysymyksessä proletariaatin tehtävistä vallankumouksessa valtion suhteen. Ja juuri tämän opetuksen on vallitseva, kautskylainen marxilaisuuden „tulkinta” unohtanut täydellisesti, jopa suorastaan vääristellytkin!
Mitä tulee Marxin viittaukseen teokseensa „Brumairekuun kahdeksastoista”, niin olemme edellä esittäneet asianomaisen kohdan kokonaisuudessaan.
On mielenkiintoista panna merkille erikoisesti kaksi kohtaa edellä esitetystä Marxin lausunnosta. Ensinnäkin hän rajoittaa johtopäätöksensä mannermaahan. Se oli ymmärrettävää vuonna 1871, jolloin Englanti oli vielä esimerkki puhtaasti kapitalistisesta maasta, mutta vailla sotilasvaltaa ja melkoisessa määrin vailla virkavaltaa. Sen vuoksi Marx teki poikkeuksen Englantiin nähden, missä vallankumous, vieläpä kansanvallankumouskin näytti mahdolliselta ja olikin silloin mahdollinen ilman sitä ennakkoehtoa, että valmis valtiokoneisto” murskataan.
Nyt, vuonna 1917, ensimmäisen imperialistisen suursodan kaudella tämä Marxin tekemä rajoitus on hylättävä. Sekä Englanti että Amerikka, jotka sotilasvallan ja virkavaltaisuuden puuttumisen mielessä olivat suurimmat ja koko maailmassa viimeiset anglosaksilaisen „vapauden” edustajat, ovat nyt täydellisesti vajonneet virkavaltaisten ja sotilaallisten laitosten yleiseurooppalaiseen likaiseen, veriseen suohon, laitosten, jotka alistavat kaiken valtaansa ja musertavat kaiken painollaan. Nyt on sekä Englannissa että Amerikassa „jokaisen todella kansan vallankumouksen ennakkoehtona” „valmiin valtiokoneiston” (joka siellä vuosina 1914-1917 saatettiin „eurooppalaiseen”, yleisimperialistiseen täydellisyyteen) murskaaminen, hävittäminen.
Toiseksi ansaitsee erikoista huomiota se Marxin erittäin syvällinen huomautus, että virkavaltais- sotilaallisen valtiokoneiston hävittäminen on „jokaisen todella kansan vallankumouksen ennakkoehto". Tämä „kansan” vallankumouksen käsite kuulostaa omituiselta Marxin lausumana, ja Venäjän plehanovilaiset ja menshevikit, nuo Struven seuraajat, jotka haluavat olla marxilaisten kirjoissa, voisivat ehkä julistaa tämän Marxin sanonnan „epähuomiossa lausutuksi". He ovat vääristelleet marxilaisuuden niin kurjan liberaaliseksi, ettei heidän mielestään ole olemassa mitään muuta kuin proletaarisen ja porvarillisen vallankumouksen vastakkain asettaminen, ja tämän vastakkain asettamisenkin he käsittävät uskomattoman kuolleesti.
Jos otetaan esimerkiksi XX vuosisadan vallankumoukset, niin sekä Portugalin että Turkin vallankumoukset on tietenkin katsottava porvarillisiksi. Mutta kumpikaan ei ole „kansan” vallankumous, sillä kansan joukko, kansan valtava enemmistö ei ole huomattavassa määrin esiintynyt aktiivisesti, itsenäisesti, omine taloudellisine ja poliittisine vaatimuksineen kummassakaan vallankumouksessa. Sitä vastoin Venäjän porvarillinen vallankumous vuosina 1905-1907, vaikka sillä ei ollut niin „loistavia” menestyksiä kuin mitä tuli aika ajoin Portugalin ja Turkin vallankumousten osalle, oli epäilemättä „todella kansan” vallankumous, sillä kansanjoukot, kansan enemmistö, sorron ja riiston kuristamat yhteiskunnan syvimmät „pohjakerrokset” nousivat itsenäisesti, painoivat koko vallankumouksen kulkuun omien vaatimustensa, omien yritystensä leiman, pyrkien rakentamaan oman mielensä mukaan uuden yhteiskunnan vanhan, hävitettävän tilalle.
Vuonna 1871 ei proletariaatti ollut kansan enemmistönä yhdessäkään maassa Euroopan mantereella. „Kansan"vallankumous, joka vetää liikkeeseen todella enemmistön, saattoi olla sitä vasta silloin, kun se käsitti sekä proletariaatin että talonpoikaiston. Nämä kaksi luokkaa muodostivatkin silloin „kansan". Näitä kahta luokkaa liittää yhteen se, että „virkavaltais-sotilaallinen valtiokoneisto” sortaa, painaa ja riistää niitä. Tämän koneiston murskaaminen, sen hävittäminen - sellainen on „kansan”, sen enemmistön, työläisten ja talonpoikaisenemmistön todellinen etu, sellainen on köyhien talonpoikain ja proletaarien vapaan liiton „ennakkoehto”, ja ilman tätä liittoa demokratia on heikko ja sosialistinen uudesti järjestäminen mahdotonta.
Kuten tunnettua, tällaista liittoa kohti Pariisin Kommuuni raivasikin itselleen tietä, saavuttamatta kuitenkaan päämääräänsä useiden sisäistä ja ulkoista laatua olevien syiden vuoksi.
Puhuessaan „todella kansan vallankumouksesta” Marx otti siis mitä tarkimmin huomioon useimmissa Euroopan mannermaavaltioissa vuonna 1871 vallinneet luokkien todelliset keskinäissuhteet unohtamatta lainkaan pikkuporvariston erikoisuuksia (niistä hän puhui paljon ja usein). Mutta toisaalta hän totesi, että niin työläisten kuin myös talonpoikain edut vaativat valtiokoneiston „murskaamista”, se liittää heidät yhteen, asettaa heidän suoritettavakseen yhteisen tehtävän : „loiskasvannaisen” hävittämisen ja sen korvaamisen jollakin uudella.
Millä nimenomaan?
Tähän kysymykseen Marx antoi „Kommunistisessa Manifestissa” vuonna 1847 vielä aivan abstraktisen vastauksen, oikeammin sanottuna vastauksen, joka osoittaa tehtävät, mutta ei niiden ratkaisukeinoja. Tilalle on asetettava „proletariaatin järjestyminen hallitsevaksi luokaksi”, „demokratian valloittaminen” - sellainen oli „Kommunistisen Manifestin” vastaus.
Marx ei vaipunut utopioihin, vaan odotti, että joukkoliikkeen kokemus antaa vastauksen kysymykseen, mihin konkreettisiin muotoihin tämä proletariaatin järjestyminen hallitsevaksi luokaksi alkaa valautua, millä tavalla tämä järjestyminen tulee yhdistymään täydellisimpään ja johdonmukaisimpaan „demokratian valloittamiseen".
Niin vähäinen kuin Kommuunin antama kokemus olikin, Marx eritteli sen kuitenkin mitä huolellisimmin kirjassaan „Kansalaissota Ranskassa". Esitämme tärkeimrnät kohdat tästä teoksesta:
XIX vuosisadalla kehittyi keskiajalta polveutuva „keskitetty valtiovalta kaikkiallisine elimineen: vakinaisine sotaväkineen, poliiseineen, virkavaltoineen, papistoineen ja tuomarikuntineen". Luokkavastakohtien kehittyessä pääoman ja työn välillä „valtiovalta muuttui luonteeltaan yhä enemmän työväenluokan sortamiseen käytetyksi julkiseksi vallaksi, luokkaherruuden koneistoksi. Jokaisen vallankumouksen jälkeen, joka merkitsee luokkataistelun edistymistä, valtiovallan puhtaasti sortava luonne esiintyy yhä ilmeisempänä". Vuosien 1848-1849 vallankumouksen jälkeen valtiovallasta tulee „pääoman kansallinen sota-ase työtä vastaan". Toinen keisarikunta varmentaa sen. „Keisarikunnan suoranaisena vastakohtana oli Kommuuni". „Kommuuni olikin sellaisen tasavallan tietty muoto”, „jonka tuli poistaa, ei ainoastaan luokkaherruuden monarkkinen muoto, vaan myös itse luokkaherruus"...
Mikä sitten oli tuo proletaarisen, sosialistisen tasavallan „tietty” muoto? Millainen oli valtio, jota se alkoi luoda?
„...Kommuunin ensimmäinen asetus määräsikin vakinaisen sotaväen lakkautettavaksi ja korvattavaksi aseistetulla kansalla"...
Tämä vaatimus on nykyisin kaikkien niiden puolueiden ohjelmissa, jotka haluavat kantaa sosialistisen puolueen nimeä. Mutta minkä arvoisia niiden ohjelmat ovat, se näkyy parhaiten eserriemme ja menshevikkiemme menettelystä, jotka juuri helmikuun 27 päivän vallankumouksen jälkeen ovat itse asiassa kieltäytyneet toteuttamasta tätä vaatimusta!
„...Kommuunin muodostivat kaupunginvaltuutetut, jotka valittiin Pariisin eri piireistä yleisen äänioikeuden perusteella. He olivat vastuussa valitsijoilleen ja näiden erotettavissa. Suurimmalta osaltaan he olivat tietysti työläisiä tai tunnettuja työväenluokan edustajia.
„...Poliisilta, joka tähän asti oli ollut valtion hallituksen aseena, otettiin heti pois kaikki sen valtiolliset funktiot ja se muutettiin vastuuvelvolliseksi ja milloin tahansa erotettavissa olevaksi Kommuunin elimeksi... Samoin oli kaikkien muidenkin hallinnonhaarojen virkamiesten laita... Ylimmistä alimpiin saakka, Kommuunin jäsenistä alkaen, kaikkien täytyi suorittaa virantoimitus työläisen palkasta. Korkeiden valtion virkamiesten erioikeudet ja edustusrahat hävisivät samalla kuin nämä virkaherratkin... Lakkautettuaan vakinaisen sotaväen ja poliisin, nämä entisen hallituksen aineellisen mahdin välikappaleet, Kommuuni ryhtyi heti murskaamaan henkisen sorron välikappaletta, pappisvaltaa... Oikeusvirkamiehet menettivät kaiken näennäisen riippumattomuutensa... heidän... tuli tästä lähtien olla valinnallisia, vastuuvelvollisia ja erotettavissa olevia"...
Näytti siis siltä, että murskatun valtiokoneiston tilalle Kommuuni asetti „vain” täydellisemmän demokratian: vakinainen sotaväki lopetettiin, saatettiin voimaan kaikkien viranhaltijain valinnallisuus ja erotettavuus. Todellisuudessa tuo„vain” merkitsee kuitenkin jättiläismitassa tapahtuvaa yksien laitosten korvaamista periaatteellisesti toisenlaisilla laitoksilla. Siinä juuri havaitaan eräs niistä tapauksista, jolloin „määrä muuttuu laaduksi": sellaisella suurimmalla ajateltavissa olevalla täydellisyydellä ja johdonmukaisuudella toteutettu demokratia muuttuu porvarillisesta demokratiasta proletaariseksi demokratiaksi, valtiosta (= erikoinen mahti tietyn luokan lannistamiseksi) joksikin sellaiseksi, mikä ei enää ole varsinainen valtio.
Porvariston ja sen vastarinnan lannistaminen on yhä välttämätöntä. Kommuunille se oli erikoisen välttämätöntä, ja yhtenä sen tappion syynä oli se, ettei Kommuuni tehnyt tätä kyliin päättävästi. Mutta lannistamiselimenä on tällöin jo väestön enemmistö eikä vähemmistö, niin kuin oli aina ollut sekä henkiorjuuden että maaorjuuden kuin myös palkkaorjuuden vallitessa. Ja kun kerran väestön enemmistö itse lannistaa sortajansa, niin „erikoista mahtia” lannistamista varten ei enää t a r v i t a! Tässä mielessä valtio alkaa kuoleutua. Etuoikeutetun vähemmistön erikoisten laitosten (etuoikeutetun virkamieskunnan, vakinaisen sotaväen päällystön) asemesta enemmistö itse kykenee välittömästi suorittamaan sen, ja mitä enemmän koko kansa alkaa itse suorittaa valtiovallan tehtäviä, sitä vähemmän tarvitaan tätä valtaa.
Erikoista huomiota ansaitsee tässä suhteessa tuo Marxin alleviivaama Kommuunin toimenpide: kaikkinaisten edustusrahojen maksamisen ja virkamiesten kaikkien rahatuloja tuottavien etuoikeuksien lakkauttaminen, kaikkien viranhaltijain palkkojen saattaminen valtakunnassa „työläisen palkan” tasalle. Juuri tässä ilmenee havainnollisimmin käänne porvarillisesta demokratiasta proletaariseen demokratiaan, sortajain demokratiasta sorrettujen luokkien demokratiaan, valtiosta, tiettyä luokkaa lannistavasta „erikoisesta mahdista” sortajien lannistamiseen kansan enemmistön, työläisten ja talonpoikain yhteisellä mahdilla. Ja juuri tässä erikoisen havainnollisessa ja valtiota koskevan kysymyksen ehkä tärkeimmässä kohdassa Marxin antamat opetukset on pahimmin unohdettu!. Kansantajuisissa selityksissä, joilla ei ole mittaa eikä määrää, ei tästä puhuta. Tästä „on tapana” vaieta, aivan kuin se olisi aikansa elänyttä „naiiviutta”, samaan tapaan kuin kristityt päästyään valtionuskonnon asemaan „unohtivat” alkuperäisen, hengeltään vallankumouksellis-demokraattisen kristinuskon „naiiviudet".
Korkeimpien valtion virkamiesten palkkojen alentaminen näyttää „pelkästään” naiivin, alkeellisen demokratismin vaatimukselta. Eräs uusimman opportunismin „perustajista”, entinen sosialidemokraatti Ed. Bernstein on moneen kertaan työkseen toistellut typerää porvarillista pilantekoa „alkeellisesta” demokratismista. Samoin kuin kaikki opportunistit, samoin kuin nykypäivien kautskylaiset, hän ei ole lainkaan ymmärtänyt sitä, että ensinnäkin siirtyminen kapitalismista sosialismiin on mahdotonta ilman jonkinlaista “paluuta” “alkeelliseen” demokratismiin (sillä mitenkä muuten voitaisiin siirtyä siihen, että väestön enemmistö ja väestö kokonaisuudessaan suorittaa valtiolliset tehtävät?), ja toiseksi, että „alkeellinen demokratismi” kapitalismin ja kapitalistisen kulttuurin pohjalla ei ole samaa kuin alkeellinen demokratismi muinaisella tai esikapitalistisella kaudella. Kapitalistinen kulttuuri on luonut suurtuotannon, tehtaat, rautatiet, postin, puhelimen y.m., ja tällä pohjalla suurin osa vanhan „valtiovallan” tehtävistä on niin yksinkertaistunut ja muutettavissa mitä yksinkertaisimmiksi luettelointi-, kirjaamis- ja tarkastustehtäviksi, että jokainen luku- ja kirjoitustaitoinen henkilö kykenee hoitamaan näitä tehtäviä, että nämä tehtävät voidaan aivan hyvin suorittaa tavallisella „työläisen palkalla” ja että näiltä tehtäviltä voidaan (ja tuleekin) hävittää kokonaan etuoikeuksien ja “päällikkyyden” häiväkin.
Poikkeuksetta kaikkien toimenhaltijain täydellinen valinnallisuus ja mahdollisuus heidän erottamiseensa milloin hyvänsä, heidän palkkansa saattaminen tavallisen „työläisen palkan” tasalle, nämä yksinkertaiset ja „ilman muuta ymmärrettävät” demokraattiset toimenpiteet, jotka yhdistävät täydellisesti työläisten sekä talonpoikien enemmistön edut, ovat samalla silta, joka vie kapitalismista sosialismiin. Nämä toimenpiteet koskevat yhteiskunnan valtiollista, puhtaasti poliittista uudesti järjestelyä, mutta täyden sisältänsä ja merkityksensä ne saavat tietenkin vasta „pakkoluovuttajien pakkoluovuttamisen” toteuttamisen tai valmistelun yhteydessä, siis siirryttäessä tuotantovälineiden kapitalistisesta yksityisomistuksesta yhteiskunnalliseen omistukseen.
„Kommuuni toteutti”, Marx kirjoitti, „kaikkien porvarillisten vallankumousten ohjelauseen - halpa hallitus - tekemällä lopun kahdesta suurimmasta menoluokasta, armeijasta ja virkamieskunnasta".
Vain mitätön vähemmistö talonpoikaistosta samoin kuin pikkuporvariston muistakin kerroksista „kohoaa ylös” „pääsee ihmisten kirjoihin” Porvarillisessa mielessä, s.o. muuttuu joko varakkaiksi, porvareiksi, tai hyvin toimeentuleviksi ja etuoikeutetuiksi virkamiehiksi. Jokaisessa kapitalistimaassa, missä vain on talonpoikaistoa (ja sellaisia on suurin osa kapitalistimaista), talonpoikaiston valtaenemmistö on hallituksen sorron alaisena ja haluaa kiihkeästi sen kukistamista, haluaa „halpaa” hallitusta. Vain proletariaatti voi tämän toteuttaa, ja toteuttaessaan tämän se ottaa samalla askeleen valtion sosialistista uudesti järjestelyä kohti.
"Kommuunin piti olla”,Marx kirjoitti„,toimiva eikä parlamentaarinen laitos, samalla sekä toimeenpaneva että lakiasäätävä"...
„...Sen sijaan että kerran kolmessa tai kuudessa vuodessa ratkaistaisiin, kuka hallitsevan luokan jäsen tulisi parlamentissa edustamaan ja sortamaan (verund zertreten) kansaa, yleisen äänioikeuden tuli palvella kommuuneiksi järjestynyttä kansaa samaan tapaan kuin yksilöllinen äänivalta palvelee ketä tahansa työnantajaa, nimittäin auttaa sitä löytämään työläisiä, työnjohtajia ja kirjanpitäjiä liikkeeseensä"
Sosialishovinismin ja opportunismin herruuden takia kuuluu nyt tämäkin, vuonna 1871 esitetty erinomainen parlamentarismin arvostelu marxilaisuuden „unohdettujen sanojen” joukkoon. Meidän päiviemme ministerit ja ammattiparlamentaarikot, proletariaatin petturit ja „afääri"-sosialistit ovat jättäneet parlamentarismin arvostelun kokonaan anarkistien tehtäväksi ja tällä ihmeen järkevällä perusteella julistaneet parlamentarismin kaikkinaisen arvostelun „anarkismiksi"! Ei ole lainkaan kumma, että „edistyneimpien” parlamentaaristen maiden proletariaatti, joka tuntee inhoa nähdessään sellaisia „sosialisteja” kuin ovat Scheidemannit, Davidit, Legienit, Sembatit, Renaudelit, Hendersonit, Vanderveldet, Stauningit, Brantingit, Bissolatit ja kumpp., on yhä useammin antanut myötätuntonsa anarkosyndikalismille siitä huolimatta, että tämä on ollut suoranaisesti opportunismin veli.
Mutta Marxille ei vallankumouksellinen dialektiikka koskaan ollut sellainen tyhjä muotifraasi, helistin, jollaiseksi Plehanov, Kautsky y.m. ovat sen tehneet. Marx osasi katkaista armotta välinsä anarkismiin, kun se ei kyennyt käyttämään edes porvarillisen parlamentarismin „läävää'' varsinkin vallankumouksellisen tilanteen ilmeisesti puuttuessa, mutta samalla hän osasi myös antaa parlamentarismista todella vallankumouksellis-proletaarisen arvostelun.
Ratkaista kerran muutamassa vuodessa, kuka hallitsevan luokan jäsenistä tulee parlamentissa sortamaan, polkemaan kansaa, -siinä on porvarillisen parlamentarismin todellinen olemus ei ainoastaan parlamentaaris-perustuslaillisissa monarkioissa, vaan myös kaikkein demokraattisimmissa tasavalloissa.
Mutta jos asetetaan kysymys valtiosta, jos parlamentarismia yhtenä valtion laitoksista tarkastellaan tällä alalla esiintyvien proletariaatin tehtävien näkökannalta, niin missä on ulospääsy parlamentarismista? miten voidaan tulla toimeen ilman sitä?
Yhä uudelleen ja uudelleen on sanottava: Kommuunin tutkimiseen perustuvat Marxin opetukset on unohdettu siinä määrin, että nykyiselle „sosialidemokraatille” (lue: nykyiselle sosialismin petturille) on suorastaan käsittämätöntä muunlainen kuin anarkistinen tai taantumuksellinen parlamentarismin arvostelu.
Ulospääsy parlamentarismista ei tietenkään ole edustuslaitosten ja valintaperiaatteen hävittämisessä, vaan edustuslaitosten muuttamisessa juttutuvista „toimiviksi” laitoksiksi. “Kommuunin piti olla toimiva eikä parlamentaarinen laitos, samalla sekä toimeenpaneva että lakiasäätävä.”
„Toimiva eikä parlamentaarinen” laitos, se on sanottu hyvin sattuvasti nykyajan parlamentaarikoille ja sosialidemokratian parlamentaarisille „sylikoirille"! Katsokaa mitä parlamentaarista maata tahansa, Amerikasta Sveitsiin, Ranskasta Englantiin ja Norjaan saakka j.n.e.: todellinen „valtiollinen” työ tehdään kulissien takana, ja sen suorittavat departementit, kansliat, esikunnat. Parlamenteissa vain jaaritellaan erikoisessa tarkoituksessa pettää „rahvasta". Se on siinä määrin totta, että yksinpä Venäjänkin tasavallassa, porvarillis-demokraattisessa tasavallassa, kaikki nämä parlamentarismin synnit ilmenivät jo heti, ennen kuin Venäjä ehti luoda varsinaisen parlamentin. Sellaiset mädän poroporvarillisuuden sankarit kuin Skobelevit ja Tseretelit, Tshernovit ja Avksentjevit ovat saaneet saastutetuksi Neuvostotkin mitä inhottavimmalla porvarillisella parlamentarismilla muuttamalla ne tyhjänpäiväisiksi juttutuviksi. Neuvostoissa herrat „sosialistiset” ministerit petkuttavat herkkäuskoisia musikoita sanahelinällä ja päätöslauselmilla. Hallituksessa on käynnissä herkeämätön katrilli, jonka tarkoituksena on toisaalta saada suurituloisten ja kunniakkaiden virkojen „piirakan ääreen istutetuksi vuoron perään mahdollisimman monia eserriä ja menshevikkejä sekä toisaalta kansan „huomion sitominen” Mutta kanslioissa ja esikunnissa „työskennellään” „valtiollisessa” työssä!
„Sosialistivallankumouksellisten” hallituspuolueen lehti Delo Naroda” tunnusti äskettäin toimituksen johtavassa kirjoituksessa - sellaisten ihmisten verrattomalla avomielisyydellä, jotka kuuluvat „hyvään seurapiiriin, jossa „kaikki” harjoittavat poliittista prostituutiota,- että niissäkin ministeriöissä, joita johtavat „sosialistit” (suokaa anteeksi sanontani!), jopa niissäkin koko virkamieskoneisto on oleellisesti jäänyt ennalleen, toimii vanhaan tapaan, sabotoi vallankumouksellisia aloitteita aivan „vapaasti”! Ja vaikkei tätä tunnustusta olisi ollutkaan, niin eikö eserrien ja menshevikkien tosiasiallinen hallitukseen osallistumisen historia todista sitä? Kuvaavaa tässä on vain se, että ollessaan ministeriseurassa kadettien kanssa herrat Tshernovit, Rusanovit, Zenzinovit y.m.„Delo Narodan” toimittajat ovat siinä määrin menettäneet häpynsä, etteivät ujostele eivätkä punastu kertoessaan julkisesti kuten pikku seikasta, että heillä” on ministeriöissä kaikki ennallaan!! Vallankumouksellis- demokraattinen sanahelinä maanjussien petkuttamiseksi ja virkavaltainen kansliavitkutus kapitalistien „tyydyttämistä” varten - siinä on „kunniallisen” kokoomuksen olemus.
Porvarillisen yhteiskunnan kauttaaltaan mädän ja lahjottavissa olevan parlamentarismin tilalle Kommuuni asettaa sellaiset laitokset, joissa lausunto- ja käsittelyvapaus ei rappeudu petkutukseksi, sillä parlamentaarikkojen on itse toimittava, itse pantava lakinsa täytäntöön, itse tarkastettava, miten asiat menevät käytännössä, itse vastattava välittömästi valitsijainsa edessä. Edustuslaitokset jäävät olemaan, mutta parlamentarismia erikoisena järjestelmänä, lainsäädäntö- ja täytäntöönpanotyön jakona, edustajien etuoikeutettuna asemana siinä ei ole. Demokratiaa, proletaaristakaan demokratiaa emme voi kuvitella mielessämme ilman edustuslaitoksia, mutta ilman parlamentarismia me voimme ja meidän tuleekin se kuvitella, ellei porvarillisen yhteiskunnan arvostelu ole meillä vain tyhjiä sanoja ja jos porvariston herruuden kukistaminen on meidän vakava ja; vilpitön pyrkimyksemme eikä „vaali"-fraasi työläisten äänten kalastelua varten, kuten menshevikeillä ja eserrillä, kuten Scheidemanneilla ja Legieneillä, Sembateilla ja Vanderveldeilla.
On sangen opettavaista, että puhuessaan sen virkamiehistön tehtävistä, joka on tarpeellinen sekä Kommuunille että proletaariselle demokratialle, Marx ottaa vertaukseksi „jokaisen muun työnantajan” henkilökunnan, s.o. tavallisen kapitalistisen laitoksen „työläisineen, työnjohtajineen ja kirjanpitäjineen".
Marxilla ei ole hitustakaan utooppisuutta siinä mielessä, että hän sepittelisi ja rakentelisi mielikuvituksessaan „uutta” yhteiskuntaa. Ei, hän tutkii uuden yhteiskunnan syntymistä vanhasta luonnonhistoriallisena prosessina, tutkii vanhasta uuteen siirtymisen muotoja. Hän ottaa proletaarisen joukkoliikkeen tosiasiallisen kokemuksen ja pyrkii ammentamaan siitä käytännöllisiä opetuksia. Hän „ottaa oppia” Kommuunilta, samoin kuin kukaan suuri vallankumouksellinen ajattelija ei ole pelännyt ottaa oppia sorretun luokan suurten liikehtimisten kokemuksista, eikä hän milloinkaan pidä heille pikkumaisia „moraalisaarnoja” (kuten Plehanov:„ei olisi pitänyt tarttua aseisiin” tai Tsereteli: „luokan on asetettava itselleen rajat”).
Virkamiehistön lakkauttaminen kerralla, kaikkialla, loppuun saakka ei voi tulla kysymykseenkään. Se on utopiaa. Mutta se, että vanha virkamieskoneisto murskataan kerralla ja että ryhdytään heti rakentamaan uutta, mikä tekee mahdolliseksi kaikkinaisen virkamiehistön supistamisen vähitellen olemattomiin, se ei ole utopiaa, se on Kommuunin kokemus, se on vallankumouksellisen proletariaatin suoranainen, välitön tehtävä.
Kapitalismi yksinkertaistaa „valtiollisen” hallinnon tehtävät, tekee mahdolliseksi „päällikkyyden” hylkäämisen ja koko asian ratkaisemisen proletaarien (hallitsevan luokan) järjestöllä, joka koko yhteiskunnan nimessä palkkaa „työläiset, työnjohtajat ja kirjanpitäjät".
Me emme ole utopisteja. Emme ole „haaveilijoita”, jotka haaveilisimme siitä, miten voisimme heti tulla toimeen ilman minkäänlaista hallintaa, ilman minkäänlaista alistamista; nämä anarkistiset haaveet, jotka johtuvat siitä, ettei ymmärretä proletariaatin diktatuurin tehtäviä, ovat perin juurin vieraita marxilaisuudelle ja todellisuudessa vain auttavat lykkäämään sosialistista vallankumousta siihen asti, kunnes ihmiset ovat tulleet toisenlaisiksi. Ei, me haluamme sosialistisen vallankumouksen suorittamista sellaisten ihmisten kanssa kuin he nyt ovat, jotka eivät tule toimeen ilman alistamista, ilman valvontaa, ilman „työnjohtajia ja kirjanpitäjiä".
Mutta on alistuttava kaikkien riistettyjen ja työtätekevien aseellisen etujoukon -proletariaatin -valtaan. Valtion virkamiesten erityinen „päällikkyys” voidaan vaihtaa ja sitä pitääkin ryhtyä heti vaihtamaan „työnjohtajien ja kirjanpitäjien yksinkertaisiin toimiin, joiden täyttämiseen kaupunkilaisten kehitystaso yleensä on jo nykyisin täysin riittävä ja jotka voidaan aivan hyvin suorittaa „työläisten palkalla".
Pitäen lähtökohtana sitä, minkä kapitalismi on jo luonut, me itse, työläiset, järjestämme suurtuotannon nojaten omaan työläiskokemukseemme, luoden mitä tiukimman, rautaisen kurin, jota pitää yllä aseellisten työläisten valtiovalta, teemme valtion virkamiehet pelkiksi määräystemme täytäntöönpanojoiksi, vastuuvelvollisiksi, erotettavissa oleviksi, kohtuullista palkkaa nauttiviksi „työnjohtajiksi ja kirjanpitäjiksi” (tietenkin kaikenlaisine eri alojen ja asteiden teknikkoineen)- siinä on meidän proletaarinen tehtävämme, siitä voidaan ja tulee alkaa proletaarista vallankumousta suoritettaessa. Tällainen alku suurtuotannon pohjalla vie sinänsä kaikkinaisen virkamiehistön „kuoleutumiseen” vähitellen, sellaisen järjestyksen asteittaiseen luomiseen - järjestyksen ilman lainausmerkkejä, ei palkkaorjuuden kaltaisen -järjestyksen, jolloin yhä enemmän yksinkertaistuvia valvonta- ja tilinpitotehtäviä suorittavat vuoronperään kaikki ja ne muuttuvat sitten tottumuksiksi ja vihdoin jäävät pois erikoisen ihmiskerroksen erikoistoimina.
Eräs teräväjärkinen saksalainen, viime vuosisadan sosialistisen 70-luvun sosialidemokraatti, sanoi postia sosialistisen talouden malliksi. Se on varsin totta. Nykyään posti on valtiokapitalistisen monopolin malliin järjestetty talous. Imperialismi muuttaa vähitellen kaikki trustit sen tyyppisiksi järjestöiksi. Työllä näännytettyjen ja nälkää näkevien „tavallisten” työtätekevien yläpuolella on siinä sama porvarillinen virkavalta. Mutta yhteiskunnallisen taloudenhoidon koneisto on siinä jo valmiina. Kun kapitalistit kukistetaan, kun aseellisten työläisten rautaisella kädellä torjutaan näiden riistäjien vastarinta ja murskataan nykyaikaisen valtion virkavaltainen koneisto - niin edessämme on „loiskasvannaisesta” vapautettu, teknillisesti hyvin varustettu koneisto, jonka yhteen liittyneet työläiset voivat itse aivan hyvin panna käyntiin palkkaamalla teknikkoja, työnjohtajia ja kirjanpitäjiä ja maksaen kaikkien heidän kuten yleensäkin kaikkien „valtiollisten” virkamiesten työstä työläisen palkan. Siinä konkreettinen, käytännöllinen tehtävä, joka on heti toteutettavissa kaikissa trusteissa, tehtävä, joka vapauttaa työtätekevät riistosta ja ottaa huomioon sen kokemuksen, jota Kommuuni alkoi jo käytännössä saada (varsinkin valtion rakentamisen alalla).
Lähin päämäärämme on järjestää koko kansantalous postin tapaan, siten, etteivät teknikot, työnjohtajat ja kirjanpitäjät, samoin kuin kaikki muutkaan toimenhaltijat, saisi enempää kuin „työläisen palkan”, ollen aseellisen proletariaatin valvonnan ja johdon alaisena. Juuri sellainen valtio ja sellaisella taloudellisella pohjalla on meille välttämätön. Se on oleva tulos parlamentarismin hävittämisestä ja edustuslaitosten säilyttämisestä, se pelastaa työtätekevät luokat näiden laitosten porvarilliselta prostituoinnilta.
...”Kansallista organisaatiota koskevassa lyhyessä alustelmassa, jota Kommuuni ei ehtinyt kehittelemään edelleen, mainitaan selvästi, että Kommuunin tuli olla pienimmänkin kylän valtiollisena muotona"... Kommuuneista suunniteltiin valittavaksi myös „kansallinen valtuusto” Pariisiin.
„...Niitä muutamia, mutta tärkeitä funktioita, joita edelleenkin tuli jäämään keskushallitukselle, ei pitänyt lakkauttaa kuten tarkoituksellisesti on väitetty väärin, vaan antaa kommuunien, t.s. hyvin vastuuvelvollisten virkamiesten hoidettaviksi"...
„...Kansakunnan yhtenäisyys ei tulisi rikkoutumaan, vaan päinvastoin järjestymään tämän kommuunijärjestelmän avulla. Kansakunnan yhtenäisyys tulisi toteutetuksi siten, että hävitettäisiin entinen valtiovalta, joka uskotteli olevansa tuon yhtenäisyyden olennoituma, mutta samalla tahtoi olla riippumaton ja ylempänä tuota kansakuntaa, jonka ruumiissa se kuitenkin oli vain loiskasvannainen"... „Tarkoituksena oli hävittää kaikki vanhan hallitusvallan pelkät sortoelimet, ja tältä vallalta, joka pyrki olemaan yhteiskunnan yläpuolella, oli otettava myös sen oikeelliset funktiot ja annettava ne yhteiskunnan vastuunalaisille palvelijoille".
Miten vähän ovat nykyisen sosialidemokratian opportunistit ymmärtäneet - tai oikeammin on ehkä sanoa: miten haluttomia he ovat olleet ymmärtämään näitä Marxin päätelmiä, sen osoittaa parhaiten luopio Bernsteinin herostraattisen kuuluisa kirja „Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät". Nimenomaan edellä lainattujen Marxin sanojen johdosta Bernstein kirjoitti, että tämä ohjelma „poliittisen sisältönsä puolesta ilmentää kaikissa oleellisissa piirteissään mitä suurinta yhdennäköisyyttä Proudhonin federalismin kanssa... Huolimatta kaikista muista erimielisyyksistä Marxin ja „pikkuporvari” Proudhonin välillä (Bernstein panee sanan „pikkuporvari” lainausmerkkeihin, jotka hän tarkoittaa ironiaksi) on kummankin ajatuksenjuoksu näissä kohdissa niin lähellä toisiaan kuin suinkin mahdollista” Tietenkin, Bernstein jatkaa, kunnallishallitusten merkitys kasvaa, mutta „minusta tuntuu epätodennäköiseltä, että demokratian ensimmäisenä tehtävänä todella olisi sellainen nykyaikaisten valtiolaitosten lakkauttaminen (Auflösung - kirjaimellisesti: hajottaminen, liuentaminen) ja niiden organisaation täydellinen muuttaminen (Umwandlung - mullistus) kuin Marx ja Proudhon ajattelevat - kansalliskokouksen muodostaminen maakunta- tai aluekokousten edustajista, kokousten, jotka vuorostaan muodostuisivat kommuunien edustajista,- niin että koko kansallisten edustuslaitosten tähänastinen muoto häviäisi tyyten” (Bernstein, „Edellytykset”, vuoden 1899 saksank. painoksen ss. 134 ja 136).
Tuo on jo vallan kauheata: Marxin käsitys „loiskasvannaisen - valtiovallan hävittämisestä” sekoitetaan Proudhonin federalismiin! Mutta se ei ole sattuma, sillä opportunistin päähänkään ei pälkähdä, että Marx ei puhu tässä lainkaan federalismista sentralismin vastakohtana, vaan vanhan, porvarillisen, kaikissa porvarillisissa maissa olevan valtiokoneiston hävittämisestä.
Opportunistin mieleen tulee vain se, minkä hän näkee ympärillään, ahtaan poroporvarillisuuden ja „reformistisen” paikallaan polkemisen piirissä, nimittäin vain „kunnallishallitukset"! Proletariaatin vallankumousta ei opportunisti kykene enää ajattelemaankaan.
Tuo on naurettavaa. Kuitenkin on merkillepantavaa, että tässä kohdassa ei Bernsteiniä vastaan ole väitetty. Monet ovat kumonneet Bernsteinin katsomuksia - varsinkin Plehanov Venäjän ja Kautsky Euroopan kirjallisuudessa, mutta kumpikaan ei ole puhunut tästä Bernsteinin tekemästä Marxin väärennyksestä.
Opportunisti on siinä määrin menettänyt kyvyn ajatella vallankumouksellisesti ja mietiskellä vallankumousta, että hän panee „federalismin” Marxin kontolle, sekoittaen hänet ja anarkismin perustajan Proudhonin. Mutta Kautsky ja Plehanov, jotka tahtovat käydä oikeaoppisista marxilaisista ja puolustaa vallankumouksellisen marxilaisuuden oppia, vaikenevat siitä! Tässä on eräs alkusyy siihen marxilaisuuden ja anarkismin eroavuutta koskevien käsitysten äärimmäiseen mataloittamiseen, joka on ominaista sekä kautskylaisille että opportunisteille ja joka meidän täytyy vielä ottaa puheeksi.
Edellä esitetyissä Marxin lausunnoissa Kommuunin kokemuksista ei ole federalismin jälkeäkään. Marx ja Proudhon osuvat yhteen juuri siinä, mitä opportunisti Bernstein ei näe. Marx ja Proudhon eroavat toisistaan juuri siinä, missä Bernstein näkee yhtäläisyyttä heidän välillään.
Marx ja Proudhon yhtyvät siinä, että molemmat ovat nykyisen valtiokoneiston „murskaamisen” kannalla. Sitä, että marxilaisuus on tässä samaa mieltä anarkismin kanssa (sekä Proudhonin että Bakuninin kanssa), eivät opportunistit eivätkä kautskylaiset halua nähdä, sillä tässä kohdassa he ovat luopuneet marxilaisuudesta.
Marx on eri mieltä sekä Proudhonin että Bakuninin kanssa juuri federalismikysymyksessä (puhumattakaan proletariaatin diktatuurista). Federalismi juontuu periaatteellisesti anarkismin pikkuporvarillisista katsomuksista. Marx on sentralisti. Eivätkä hänen edellä esitetyt lausuntonsa sisällä mitään sentralismista luopumista. Vain sellaiset ihmiset, jotka ovat täynnä pikkuporvarillista .,taikauskoista kunnioitusta” valtiota kohtaan, voivat pitää porvarillisen valtiokoneiston hävittämistä sentralismin hävittämisenä!
Entä jos proletariaatti ja talonpoikaisköyhälistö ottavat valtiovallan käsiinsä, Järjestäytyvät täysin vapaasti kommuuneittain ja yhdistävät kaikkien kommuunien toiminnan iskuiksi pääomaa vastaan, murtaakseen kapitalistien vastarinnan, antaakseen rautatiet, tehtaat, maan y.m. yksityisomaisuuden koko kansakunnalle, koko yhteiskunnalle, niin eikö se ole sentralismia? eikö se ole kaikkein johdonmukaisinta demokraattista sentralismia? vieläpä proletaarista sentralismia?
Yksinkertaisesti Bernsteinin päähän ei voi pälkähtää, että on mahdollista vapaaehtoinen sentralismi, kommuunien vapaaehtoinen yhtyminen kansakunnaksi, proletaaristen kommuunien vapaaehtoinen yhteen sulautuminen porvariston herruuden ja porvarillisen valtiokoneiston hävittämistyössä. Kuten jokainen poroporvari, Bernsteinkin kuvittelee sentralismin joksikin sellaiseksi, joka voidaan pystyttää ja ylläpitää vain ylhäältä käsin, vain virkamiesten ja sotilasmahdin avulla.
Marx, joka ikään kuin aavisti ennakolta sen mahdollisuuden, että hänen katsomuksiaan tullaan vääristelemään, korosti varta vasten sitä, että Kommuunin syyttäminen siitä, että se muka tahtoi hävittää kansakunnan yhtenäisyyden ja lakkauttaa keskusvallan, on tietoista väärennystä. Marx käyttää varta vasten sanontaa „järjestää kansakunnan yhtenäisyys”, asettaakseen porvarillisen, sotilaallisen, virkavaltaisen sentralismin vastakohdaksi tietoisen, demokraattisen, proletaarisen sentralismin.
Mutta... ken ei tahdo kuulla, on pahempi kuin mikään kuuro. Ja nykyajan sosialidemokratian opportunistit eivät todellakaan halua kuulla mitään valtiovallan hävittämisestä, loiskasvannaisen pois leikkaamisesta.
Olemme jo esittäneet asianomaiset kohdat Marxilta, ja nyt meidän on täydennettävä niitä.
„...Uusien historian luomusten kohtalona on tavallisesti se”, Marx kirjoitti„,että niitä pidetään vastineina, jotka vastaavat vanhoja ja vieläpä aikansa eläneitä yhteiskuntaelämän muotoja, koska ne jossain määrin ovat näiden kaltaisia. Niinpä tätä uutta Kommuuniakin, joka murskaa (bricht - särkee) nykyaikaisen valtiovallan, on pidetty... keskiaikaisten kommuunien henkiinheräämisenä... pienten valtioiden liittona (Montesquieu ja girondistit)... liiallista keskittymistä vastaan suuntautuneen vanhan taistelun liioiteltuna muotona"...
Kommuunijärjestelmä antaisi sitä vastoin yhteiskuntaelimistölle takaisin kaikki ne voimat, mitkä tähän asti on kuluttanut „valtioksi” nimitetty loiskasvannainen, joka elää yhteiskunnan kustannuksella ja pidättää sen vapaata liikuntaa. Jo yksistään siten olisi pantu alulle Ranskan uudestisyntyminen".
„...Kommuunijärjestelmä olisi saattanut maalaistuottajat piirien pääkaupunkien henkisen johdon alaisiksi ja taannut heille siellä heidän etujensa luonnolliset edustajat kaupunkilaistyöläisten muodossa. Jo pelkästä Kommuunin olemassaolosta oli ikään kuin itsestään selvänä seurauksena paikallinen itsehallinto, joka ei nyt enää kuitenkaan ollut tarpeettomaksi käyneen valtiovallan vastakohta"
„Loiskasvannaiseksi” muodostuneen „valtiovallan hävittäminen”, sen „pois leikkaaminen”, sen „murskaaminen”; „nyt tarpeettomaksi käynyt valtiovalta” - sellaisin sanoin Marx puhui valtiosta arvioidessaan ja eritellessään Kommuunin antamia kokemuksia.
Kaikki tämä on kirjoitettu hiukan vähemmän kuin puoli vuosisataa sitten, ja nyt on suoritettava todellisia kaivaustöitä, jotta voitaisiin saattaa marxilaisuus vääristelemättömänä laajojen joukkojen tietoisuuteen. Johtopäätökset, jotka Marx teki viimeisen hänen eläessään tapahtuneen suuren vallankumouksen tarkkailusta unohdettiin juuri silloin, kun proletariaatin seuraavien suurten vallankumousten aika oli tullut.
„...Ne monenlaiset tulkinnat, joita Kommuuni on aiheuttanut, ja ne moninaiset intressit, jotka siinä saivat ilmaisunsa, osoittavat, että Kommuuni oli mitä joustavin valtiollinen muoto, kun sitä vastoin kaikki aikaisemmat hallitusmuodot olivat olemukseltaan olleet sortavia. Sen todellisena salaisuutena oli se, että Kommuuni oli olemukseltaan työväenluokan hallitus, tulos tuottajaluokan taistelusta anastajaluokkaa vastaan, vihdoinkin löydetty valtiollinen muoto, jonka vallitessa saattoi tapahtua työn taloudellinen vapauttaminen''...
„Ilman tätä viimeistä ehtoa kommuunijärjestelmä olisi ollut mahdottomuus ja harhaosuma"...
Utopistit ovat „keksiskelleet” valtiollisia muotoja, joiden vallitessa pitäisi tapahtua yhteiskunnan sosialistinen uudesti järjestely. Anarkistit eivät ole tahtoneet tietää mitään koko valtiollisia muotoja koskevasta kysymyksestä. Nykyisen sosialidemokratian opportunistit ovat ottaneet parlamentaarisen demokraattisen valtion porvarilliset poliittiset muodot siksi rajaksi, jota ei voida ylittää, ovat hakanneet otsansa rikki lattiaan palvoessaan tätä kuvaa”, ovat julistaneet anarkismiksi kaikki näiden muotojen murskaamispyrkimykset.
Marx teki sosialismin ja poliittisen taistelun koko historiasta sen johtopäätöksen, että valtion täytyy kadota, että sen katoamisen ylimenomuotona (siirtymismuotona valtiosta ei-valtioon) tulee olemaan „hallitsevaksi luokaksi järjestynyt proletariaatti". Mutta Marx ei katsonut voivansa ryhtyä keksimään tämän tulevaisuuden valtiollisia muotoja. Hän rajoittui tarkkailemaan huolellisesti Ranskan historiaa, erittelemään sitä ja tekemään sen päätelmän, johon vuosi 1851 johti, nimittäin että asia kehittyy porvarillisen valtiokoneiston hävittämiseen.
Ja kun proletariaatin vallankumouksellinen joukkoliike leimahti liekkiin, Marx alkoi - huolimatta tämän liikkeen epäonnistumisesta, huolimatta sen lyhytaikaisuudesta ja silmiinpistävästä heikkoudesta -tutkia, mitä muotoja se oli nostanut esiin.
Kommuuni on se proletaarisen vallankumouksen „vihdoinkin löytämä muoto, jonka vallitessa työn taloudellinen vapautuminen voi tapahtua.
Kommuuni on proletaarisen vallankumouksen ensimmäinen yritys murskata porvarillinen valtiokoneisto ja se „vihdoinkin löydetty” poliittinen muoto, joka voidaan ja pitää asettaa murskatun tilalle.
Myöhemmästä esityksestä saamme nähdä, että Venäjän vallankumoukset vuosina 1905 ja 1917 jatkavat toisenlaisessa tilanteessa, toisenlaisissa oloissa Kommuunin työtä ja vahvistavat oikeaksi Marxin nerokkaan historiallisen analyysin.
Kommuunin kokemusten merkitystä koskevan kysymyksen tutkimisessa Marx suoritti perustyön. Engels palasi yhä uudelleen samaan aiheeseen selittäen Marxin analyysia ja johtopäätöksiä, valottaen toisinaan niin voimakkaasti ja kirkkaasti kysymyksen muita puolia, että on välttämätöntä kajota erikoisesti näihin selityksiin.
Teoksessaan asuntokysymyksestä (v. 1872) Engels ottaa jo huomioon Kommuunin antamat kokemukset kosketellen useaan kertaan vallankumouksen tehtäviä valtion suhteen. On mielenkiintoista, että konkreettisen aiheen yhteydessä selviävät havainnollisesti toisaalta ne proletaarisen valtion ja nykyisen valtion yhtäläiset piirteet, jotka kummassakin tapauksessa antavat aihetta puhua valtiosta, ja toisaalta erilaiset piirteet eli siirtyminen valtion hävittämiseen.
„Kuinka asuntokysymys on ratkaistava? Nykyaikaisessa yhteiskunnassa se ratkaistaan aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin yhteiskunnalliset kysymykset: kysynnän ja tarjonnan asteittaisen taloudellisen tasoittamisen avulla, mutta tämä on ratkaisu, joka itse herättää kysymyksen alituisesti uudelleen, siis se ei ole mikään ratkaisu. Kuinka tämän kysymyksen ratkaisee yhteiskunnallinen vallankumous, se ei riipu ainoastaan kyseisistä olosuhteista, vaan samalla myös paljon pitemmälle menevistä kysymyksistä, joiden joukossa tärkeimpiä on kaupungin ja maaseudun välisen vastakohtaisuuden hävittäminen. Mutta kun emme laadi mitään utooppista järjestelmää tulevaa yhteiskuntalaitosta varten, niin olisi aivan turhaa ruveta tutkimaan sitä. Se kuitenkin on varmaa, että jo nykyisin on suurkaupungeissa riittävästi asuinrakennuksia, jotta voitaisiin heti lieventää todellista asuntopulaa käyttämällä noita rakennuksia järkiperäisesti. Se on tietenkin toteutettavissa vain pakkoluovuttamalla niiden nykyiset omistajat ja asuttamalla noihin taloihin kodittomia tai sellaisia työläisiä, jotka nykyisin elävät liian täyteen ahdetuissa asunnoissa. Ja heti kun proletariaatti on vallannut poliittisen vallan, tällainen yhteishyvää tarkoittava toimenpide on toteutettavissa yhtä helposti kuin nykyisen valtion suorittamat muut pakko-otot ja majoitukset” (s. 22, saksank. painos, v. 1887).
Tässä ei käsitellä valtiovallan muodon muuttumista, vaan otetaan ainoastaan sen toiminnan sisältö. Asuntojen pakko-ottoja ja majoituksia tapahtuu nykyisenkin valtion määräyksestä. Myöskin proletaarinen valtio, muodollisesti katsoen, „antaa määräyksiä” huoneistojen haltuunottamisesta ja talojen pakkoluovutuksesta. Mutta selvää on, että entinen toimeenpaneva koneisto, porvaristoon sidottu virkamiehistö olisi suorastaan kelpaamaton panemaan täytäntöön proletaarisen valtion määräyksiä.
„...Todettakoon muuten, että työtätekevän kansan suorittama kaikkien työvälineiden, koko teollisuuden tosiasiallinen haltuunotto on proudhonilaisen „lunastuksen” suoranainen vastakohta. Viimeksi mainitussa tapauksessa erillisestä työläisestä tulee asunnon, talonpoikaistilan, työvälineiden omistaja; ensin mainitussa tapauksessa taas talojen, tehtaiden ja työvälineiden yhteiseksi omistajaksi jää „työtätekevä kansa”, ja tuskinpa niitä tullaan antamaan ainakaan siirtymäkaudella yksityishenkilöiden tai osuuskuntien käyttöön ilman kulunkien korvaamista. Samoin maanomistuksen hävittäminen ei ole maankoron hävittämistä, vaan sen siirtämistä, joskin muunnetussa muodossa, yhteiskunnalle. Kaikkien työvälineiden ottaminen tosiasiallisesti työtätekevän kansan haltuun ei siis suinkaan tee mahdottomaksi vuokrasuhteen säilymistä” (s. 68).
Tässä esityksessä kosketeltua kysymystä, nimittäin kysymystä valtion kuoleutumisen taloudellisista perusteista, käsittelemme seuraavassa luvussa. Engels esittää ajatuksensa sangen varovasti, kun hän sanoo, että proletaarinen valtio„tuskin” tulee jakamaan asuntoja ilmaiseksi„,ainakaan siirtymäkaudella” Koko kansalle kuuluvien asuntojen vuokraaminen yksityisille perheille edellyttää sekä vuokramaksun kantamista että tietynlaista valvontaa ja jonkinlaista asuntojen jaon säännöstelyä. Kaikki tämä vaatii tiettyä valtion muotoa, muttei suinkaan vaadi erikoista sotilaallista ja virkavaltaista koneistoa etuoikeutetussa erikoisasemassa olevine virkamiehineen. Mutta siirtyminen sellaiseen asiaintilaan, jolloin asuntoja voidaan antaa ilmaiseksi, liittyy valtion täydelliseen „kuoleutumiseen”.
Puhuessaan blanquilaisten siirtymisestä Kommuunin jälkeen ja siinä saatujen kokemusten vaikutuksesta marxilaisuuden periaatteelliselle kannalle Engels esittää sivumennen tämän kannan seuraavalla tavalla:
„...Proletariaatin poliittinen toiminta ja sen diktatuuri on välttämätöntä luokkien ja samalla myös valtion lakkauttamiseen johtavana välivaiheena"... (s. 55).
Jotkut sanansaivartelijat tai porvarilliset „marxilaisuuden hävittäjät” näkevät ehkä ristiriidan siinä, että tässä „valtion lakkauttaminen” tunnustetaan ja että tämänlainen sanonta edellä esitetyssä „Anti-Dühringin” kohdassa hylätään anarkistisena. Ei olisi ihme, vaikkapa opportunistit laskisivat Engelsinkin „anarkistiksi” - nykyään sosialishovinistit alkavat yhä yleisemmin syyttää internationalisteja anarkismista.
Että yhdessä luokkien lakkauttamisen kanssa tapahtuu myös valtion lakkauttaminen, sitä marxilaisuus on aina opettanut. „Anti-Dühringin” yleisesti tunnetussa „valtion kuoleutumista” koskevassa kohdassa ei syytetä anarkisteja yksinkertaisesti siitä, että he ovat valtion lakkauttamisen kannalla, vaan siitä että valtio muka voidaan lakkauttaa „heti paikalla".
Kun nykyään vallitseva „sosialidemokraattinen” oppi on kokonaan vääristellyt marxilaisuuden suhtautumisen anarkismiin valtion hävittämiskysymyksessä, on erikoisen hyödyllistä muistuttaa mieliin eräs Marxin ja Engelsin polemiikki anarkisteja vastaan.
Tämä polemiikki on vuodelta 1873. Marx ja Engels kirjoittivat italialaiseen sosialistiseen kokoelmajulkaisuun kirjoituksia proudhonilaisia, „autonomisteja” eli „antiautoritäärejä” vastaan, ja nämä kirjoitukset ilmestyivät vasta vuonna 1913 saksankielisinä käännöksinä „Neue Zeit” lehdessä.
„...Kun työväenluokan poliittinen taistelu”, Marx kirjoitti pilkaten anarkisteja siitä, että he kieltävät politiikan, „saa vallankumouksellisia muotoja, kun työläiset asettavat porvariston diktatuurin tilalle oman vallankumouksellisen diktatuurinsa, niin he tekevät hirvittävän rikoksen loukkaamalla periaatteita, sillä tyydyttääkseen alkeellisia ja arkipäiväisiä tarpeitaan ja murtaakseen porvariston vastarinnan he antavat valtiolle vallankumouksellisen ja ohimenevän muodon, sen sijaan että luopuisivat aseista ja lakkauttaisivat valtion"... („Neue Zeit”, 1913-1914, 32. vuosikerta, I osa, s. 40) .
Vain tuollaista valtion „lakkauttamista” vastaan asettui Marx anarkistien katsomuksia kumotessaan! Ei suinkaan sitä vastaan, että valtio katoaa luokkien kadotessa tai lakkautetaan niiden lakkauttamisen yhteydessä, vaan sitä vastaan, että työläiset kieltäytyisivät aseitten käytöstä, järjestetystä väkivallasta, siis valtiosta, jonka on palveltava „porvariston vastarinnan murtamisen” tarkoitusta.
Marx korostaa varta vasten estääkseen anarkismia vastaan käymänsä taistelun todellisen sisällön vääristelyn - proletariaatille tarpeellisen valtion „vallankumouksellista ja ohimenevää muotoa". Proletariaatti tarvitsee valtiota vain väliaikaisesti. Me emme suinkaan eroa anarkisteista kysymyksessä valtion lakkauttamisesta, kun se otetaan päämääränä. Me väitämme, että tämän päämäärän saavuttamiseksi on väliaikaisesti käytettävä riistäjiä vastaan. valtiovallan välikappaleita, keinoja ja menetelmiä, samoin kuin sorretun luokan väliaikainen diktatuuri on välttämätön luokkien hävittämiseksi. Marx valitsee kysymyksen jyrkimmän ja selvimmän asettelun anarkisteja vastaan: onko työläisten kukistaessaan kapitalistien iestä „laskettava aseensa” vai käytettävä niitä kapitalisteja vastaan murtaakseen näiden vastarinnan? Ja jonkin luokan järjestelmällinen aseitten käyttö toista luokkaa vastaan, mitäpä muuta se on kuin valtion „ohimenevä muoto"?
Kysyköön jokainen sosialidemokraatti itseltään: näinkö hän on asettanut kysymyksen valtiosta polemisoidessaan anarkisteja vastaan? näinkö II Internationalen virallisten sosialistipuolueiden valtava enemmistö on asettanut tämän kysymyksen?
Samat ajatukset esittää Engels vielä paljon yksityiskohtaisemmin ja helppotajuisemmin. Hän pilkkaa ennen kaikkea ajatusten sekavuutta proudhonilaisilla, jotka nimittivät itseään „antiautoritääreiksi”, t.s. kielsivät kaiken auktoriteetin, kaiken alistamisen, kaiken vallan. Ajatelkaa tehdasta, rautatietä, laivaa aavalla merellä,- Engels sanoo, eikö ole selvää, että ilman tiettyä alistamista, siis ilman tiettyä auktoriteettia eli valtaa ei voi toimia yksikään näistä monimutkaisista teknillisistä laitoksista, jotka perustuvat koneiden käyttöön ja monien ihmisten suunnitelmalliseen yhteistyöhön?
„...Kun esitän näitä todisteita kiihkeimpiä antiautoritäärejä vastaan”, Engels kirjoittaa, „niin he voivat antaa minulle vain seuraavan vastauksen: „Niin! Se on totta, mutta kysymys ei ole tässä auktoriteetista, jonka annamme edustajillemme, vaan tietystä toimeksiannosta". Nuo miehet luulevat, että me voimme muuttaa tietyn asian toiseksi muuttamalla sen nimeä".
Näytettyään täten, että auktoriteetti ja autonomia ovat suhteellisia käsitteitä, että niiden soveltamisen ala muuttuu yhteiskunnallisen kehityksen eri vaiheiden mukana, että niiden pitäminen absoluutteina on mieletöntä, ja lisättyään, että koneiden ja suurtuotannon soveltamisen ala laajenee yhä, Engels siirtyy auktoriteetin yleisestä käsittelystä valtiokysymykseen.
Jos autonomistit”, hän kirjoittaa, „tyytyisivät sanomaan vain, että tulevaisuuden yhteiskunnallinen organisaatio on salliva auktoriteettia vain niissä puitteissa, joissa tuotantoehdot tekevät sen välttämättömäksi, niin heidän kanssaan voitaisiin päästä yhteisymmärrykseen. Mutta he ovat sokeita kaikkien tosiasiain suhteen, jotka tekevät auktoriteetin välttämättömäksi, ja he taistelevat kiihkeästi sanaa vastaan.
Minkä vuoksi antiautoritäärit eivät rajoitu huutamaan poliittista auktoriteettia, valtiota vastaan? Kaikki sosialistit ovat samaa mieltä siitä, että valtio ja samalla myös poliittinen auktoriteetti häviävät tulevan yhteiskunnallisen vallankumouksen seurauksena, toisin sanoen, yleiset funktiot menettävät poliittisen luonteensa ja muuttuvat pelkiksi hallinnollisiksi, yhteiskunnan etuja valvoviksi funktioiksi. Mutta antiautoritäärit vaativat, että poliittisesta valtiosta tehtäisiin loppu yhdellä iskulla, jo ennen kuin tehdään loppu niistä yhteiskunnallisista suhteista, jotka sen ovat synnyttäneet. He vaativat, että yhteiskunnallisen vallankumouksen ensimmäisenä tekona tulee olla auktoriteetin hävittäminen.
Ovatko nuo herrat nähneet koskaan vallankumousta? Vallankumous on epäilemättä niin auktoritatiivinen asia, kuin yleensä olla voi. Vallankumous on teko, jolla osa väestöä sanelee tahtonsa väestön toiselle osalle kiväärien, pistimien ja tykkien avulla, siis sangen auktoritatiivisten välineiden avulla. Ja voittanut puolue joutuu välttämättömyyden pakosta pitämään yllä herruuttaan sen pelon avulla, jota sen aseet aiheuttavat taantumuksellisissa. Olisikohan Pariisin Kommuuni pysynyt päivää kauemmin pystyssä, jollei se porvaristoa vastustaessaan olisi nojautunut aseistautuneen kansan auktoriteettiin? Eiköhän meillä ole oikeus moittia Kommuunia päinvastoin siitä, että se käytti tätä auktoriteettia liian vähän? Siis jompikumpi. Joko antiautoritäärit eivät itse tiedä, mitä puhuvat, ja siinä tapauksessa he aiheuttavat vain sekaannusta, tai he sen tietävät, ja siinä tapauksessa he kavaltavat proletariaatin asian. Kummassakin tapauksessa he palvelevat vain taantumusta” (s. 39).
Tässä esityksessä on kosketeltu kysymyksiä, joita on käsiteltävä samassa yhteydessä kuin aihetta politiikan ja talouden keskinäissuhteista valtion kuoleutumisessa (seuraava luku koskee tätä aihetta). Sellaisia ovat kysymys yhteiskunnallisten tehtävien muuttumisesta poliittisista tehtävistä pelkiksi hallintotehtäviksi ja kysymys „poliittisesta valtiosta". Viimeksi mainittu sanonta, joka on erikoisesti omiaan synnyttämään väärinkäsityksiä, viittaa valtion kuoleutumisprosessiin: kuolevaa valtiota voidaan sen kuoleutumisen tietyllä asteella sanoa ei-poliittiseksi valtioksi.
Merkittävintä tässä Engelsin lausunnossa on taaskin kysymyksen asettaminen anarkisteja vastaan. Sosialidemokraatit, jotka haluavat olla Engelsin oppilaita, ovat vuoden 1873 jälkeen miljoonia kertoja väitelleet anarkisteja vastaan, mutta eivät lainkaan siten kuin marxilaiset voivat ja kuten heidän tuleekin väitellä. Anarkistinen käsitys valtion lakkauttamisesta on sekava ja epävallankumouksellinen,- juuri näin Engels asetti kysymyksen. Vallankumouksen syntymistä ja kehittymistä, sen erikoistehtäviä väkivaltaan, auktoriteettiin, valtaan, valtioon nähden - juuri tätä anarkistit eivät halua nähdä.
Nykyisillä sosialidemokraateilla on tavanomainen anarkismin arvostelu muuttunut silkaksi pikkuporvarilliseksi typeryydeksi: „mehän tunnustamme valtion, mutta anarkistit eivät tunnusta!” Tuollainen typeryys ei tietenkään voi olla tympäisemättä vähänkin ajattelevia ja vallankumouksellisia työläisiä. Engels puhuu toista: hän tähdentää, että kaikki sosialistit tunnustavat valtion katoamisen sosialistisen vallankumouksen seurauksena. Sitten hän asettaa konkreettisesti kysymyksen vallankumouksesta, juuri sen kysymyksen, jonka sosialidemokraatit opportunisminsa vuoksi tavallisesti kiertävät, jättäen sen anarkisteille niin sanoaksemme yksin „muokattavaksi". Ja asettaessaan tämän kysymyksen Engels tarttuu härkää sarvista: eikö Kommuunin olisi pitänyt käyttää enemmän hyväkseen valtion, s.o. aseistautuneen ja hallitsevaksi luokaksi järjestyneen proletariaatin vallankumouksellista valtaa?
Kysymyksen proletariaatin konkreettisista tehtävistä vallankumouksessa on vallitseva virallinen sosialidemokratia kuitannut tavallisesti pelkällä poroporvarin pilkallisella hymähdyksellä tahi parhaassa tapauksessa välttelevällä sofistisella sanonnalla: „sittenpähän nähdään". Ja anarkistit ovat saaneet oikeuden sanoa tällaista sosialidemokratiaa vastaan, että se kavaltaa tehtävänsä työläisten vallankumouksellisessa kasvattamisessa. Engels käyttää hyväkseen viimeksi tapahtuneen proletaarisen vallankumouksen kokemuksia nimenomaan tutkiakseen mahdollisimman konkreettisesti, mitä ja miten proletariaatin on tehtävä sekä pankkien että valtion suhteen.
Merkittävimpiä, ellei kaikkein merkittävin lausunto valtiokysymyksestä Marxin ja Engelsin teoksissa on seuraava kohta Engelsin kirjeessä Bebelille maaliskuun 18-28 päivältä 1875. Sivumennen huomautamme, että mikäli tiedämme Bebel julkaisi tämän kirjeen ensi kerran muistelmiensa („Elämästäni”) toisessa osassa, joka ilmestyi v. 1911, siis 36 vuotta kirjeen kirjoittamisen ja lähettämisen jälkeen.
Arvostellen samaa Gothan ohjelmaluonnosta, jota Marxkin arvosteli kuuluisassa kirjeessään Brackelle, ja kosketellen erikoisesti valtiokysymystä, Engels kirjoitti Bebelille seuraavaa:
„...Vapaa kansanvaltio on muuttunut vapaaksi valtioksi. Näiden sanojen kieliopillisen merkityksen mukaan vapaa valtio on sellainen, jossa valtio on vapaa kansalaistensa suhteen, siis valtio, jossa on despoottinen hallitus. Pitäisi lopettaa koko tuo jaarittelu valtiosta, varsinkin nyt Kommuunin jälkeen, joka ei ollut enää valtio sanan varsinaisessa merkityksessä. „Kansanvaltiolla” anarkistit ovat piikitelleet meitä yllin kyllin, vaikka jo Proudhonia vastaan suunnatussa Marxin teoksessa ja sen jälkeen „Kommunistisessa Manifestissa” sanotaan suoraan, että sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän tultua pystytetyksi valtio hajoaa (sich auflost) ja katoaa itsestään. Mutta koska valtio on vain ohimenevä laitos, jota joudutaan käyttämään taistelussa, vallankumouksessa, vastustajain kukistamiseksi väkivalloin, niin sulaa järjettömyyttä on puhua vapaasta kansanvaltiosta: niin kauan kuin proletariaatti vielä tarvitsee valtiota, se ei tarvitse sitä vapauden vuoksi, vaan nujertaakseen vastustajansa, ja silloin kun käy mahdolliseksi puhua vapaudesta, silloin valtio sellaisenaan lakkaa olemasta. Siksi me ehdottaisimme panemaan „valtio” sanan tilalle kaikkialla sanan „yhteisö (Gemeinwesen), erinomaisen vanhan saksalaisen sanan, joka vastaa ranskalaista sanaa „kommuuni” ” (ss. 321-322 alkuperäisessä saksalaisessa painoksessa).
On otettava huomioon, että tämä kirje koskee puolueohjelmaa, jota Marx arvosteli kirjeessään, joka on päivätty vain muutamaa viikkoa myöhemmin kuin tämä kirje (Marxin kirje on toukokuun 5 päivältä 1875}, ja että Engels asui silloin yhdessä Marxin kanssa Lontoossa. Sen vuoksi Engels, käyttäessään viimeisessä lauseessa sanaa „me”, varmaan omassa nimessään sekä Marxin nimessä kehottaa Saksan työväenpuolueen johtajaa poistamaan ohjelmasta sanan „valtio”